Casar de Casares ja suurkaupungin ohitus

Aamu voi valjeta tällaisena. Olemme lähteneet viime päivinä noin 7.30, aurinko on nousemassa ja ilma on viileää.

Viime yönä albergamme täytti ainakin kolmen ihmisen voimaperäinen kuorsaus. Kun pidän korvatulppia, se ei häiritse, mutta amerikkalaista Bradia se häiritsi niin että hän oli siirtynyt yöllä olohuoneen sohvalle. Aamulla hän oli kiukkuinen ja kiukkua lisäsi se, että albergan ovi oli lukossa eikä kenelläkään ollut avainta. Hän sanoi, että pian ovat hänen destruktiiviset puolensa valloillaan.... Kun kolistelimme ovea, kömpi eräs myöhään tullut pyöräilijä ja otti avaimen taskustaan. Emme jääneet kuuntelmaan Bradin kiukkua. Hän on muuten hyvin mielenkiintoinen nuori mies. Hän on sotilas ja palvellut USAn armeijaa ainakin kymmenessä (enemmässäkin) sotilaskohteessa ympäri maailmaa. Nyt hän on eläkkeellä ja lähti viime vuonna ranskalaiselle caminolle selvittämään mitä elämältä haluaa. Camino muutti hänet, hän kirjoitti kirjan A Solder to Santiago (ilmestyy marraskuussa), nyt hän lähti uudelle caminolle ja otti mukaan toisen sotilaan. Haluan tuon kirjan, kun se ilmestyy.

Haikaran pesiä on korkeissa paikoissa. Haikara seisoo pesässä, emme tiedä hautooko se sillä tavalla ja pikkulintuja lentää pesän ympärillä.

Tuo kuva on oikeastaan vävyä varten, mutta jaettakoon se täälläkin.

Tänään matkamme kulki Casereksen kaupungin vanhan osan läpi (120 000 asukasta). Kävelemme ja katselemme, mutta emme jää turisteiksi. Mieleemme ei mahdu yhtä aikaa nähtävyksiin syventyminen, sillä mieli täyttyy näkemistämme vaikutelmista, niitäkin on paljon.

Casereksessa oli roomalaisen sillan pätkä jäänyt käyttämättömänä asutuksen keskelle. Koululaisryhmiä oli liikkeellä tutustumassa vanhaan kaupunkiin, ehkä vappuaaron kunniaksi.

Jokaisessa tienhaarassa pitää tehdä valinta kumpaan suuntaan. Eikä auta, että valitsee loogisen suunnan. Oikeasta tiestä pitää olla varma, eli on etsittävä keltainen nuoli merkiksi oikeasta tiestä. Tänään lähdimme kulkemaan loogiseen suuntaan kaupunkia kohti. Kyseessä oli kärrytie. Emme etsineet nuolta. Kohta peräämme huutelee koiran ulkoiluttaja ja viittoo toiseen suuntaan. Huusimme niin kovaa kuin jaksoimme "Cratias". Taas oli muistutettava itseä oikeista valinnoista, merkeistä, vaikka järki sotisi vastaan. Näin myös Camino de Vitalla oikea tie ei ole aina helpoin eikä enemmistön tie.

Huh, huh, pääsimme kaupungista ulos, mutta toinen huh, huh edessä. Kuljimme 10 km vilkkaasti liikennöidyn maantien reunaa kohti Casar de Casaresta. Aurinko paistoi täydeltä terältä kuumasti. Suomen vapunaaton lumisade tuntui kaukaiselta todellisuudelta. Yksi ilo puuttoman ja talottoman tien varrella sentään oli

Sillat ja portit, yhdistäjät ja erottajat. Portti voi kuitenkin olla alku johonkin uuteen.

Vapunaatto Casar de Caresin albergassa. Vieressäni kaksi espanjalaista pyöräilijää. Kirkon kello näyttää soivan joka puoles tunti aivan lähellä. Sen ääntä ei vaimenna korvatulpatkaan. Mielessä filminauhan tavoin monet vapunaatot; opiskelujan vappujuhlat, yhdessä pidin jopa puheen miehelle yhdessä Jokirannan Yrjön kanssa. Hän puhui naiselle. Yhteinen puhe oli menestys. Tai perheen vapunaatot, kun lapset olivat pineniä, tai IA:n perheiden vappujuhlat...ihania muistoja. Tai vapunaatto kaksi vuotta sitten Camino del Nortella kun mies oli joutunut lentämään Suomeen polvivamman takia. Kävelin yksin. Puolen päivän aikaan alkoi rankkasade, Pääsin yhden baarin suojiin. Siellä kulutin aikaani ja odotin sateen lakkaamista. Söin plato de peregrino eli paitettua munaa, lenkkimakkaraa ja ranskalaisia. Ateria muistutti jopa jotain kotimaan vappuruuista. Sade ei lakannut, joten jäin kylän albergaan. Meitä oli kuusi eikä yhdenkään kanssa yhteistä kieltä. Sadepäivänä on turha pestä pyykkiä, kun sateen kastelematkaan vaatteet eivät tahdo kuivua.

Tämän päivän eucaristico
* jälleen angelos oikeaan aikaan oikeassa paikassa
* muistojen kertaus synnyttää kiitollisuutta rikkaasta elämästä
* lastenlasten kuvat, kun ovat lähdössä muskarin vappujuhlaan (naamiaisiin)

Täällä nautimme zumosta aina kun voimme. Se on juuri puristettua appelsiinimehua. Buen, buen. Koska olemme oliiviseuduilla, usein ensimmäiseksi ruokapöytään tuodaan lautasellinen oliiveja. Kummasti valkea leipä, patonki yms. sellainen maistuu kun muuta ei ole tarjolla. Juustot täällä on hyviä ja jamon iderica suurta herkkua. Minäkin enimmäkseen kasvissyöjä herkuttelen sillä milloin toskadan päällä, milloin eväänä. Näyttää maksavan yli 90 kg. Siivut ovat paperinohuita, joten kilosta saa paljon.

Erilainen vappu huomenna keskellä ei mitään.