Totuttelua kaupungin kohinaan

Campomanes - La Peña 24 km mittarissa

Jos blogini päättyy yhtäkkiä kuin seinään tai kuvaan ilman tekstiä, syy on siinä, että IPhone jösähtää paikalleen kuin aasi eikä liikahda eteen eikä taakse, tosin sallii tekstin julkaisun.

Olin jo suunnitellut kertomani, että tälle Caminolle lähdimme ilman suurempaa treenaamista. Alla on tietysti talven sadat ( ei lasketut) kilometrit, vesijuoksua ja salitreenit. Kävelyä ehkä 2-3 kertaa viikossa  6-12 km. Yksi 20 km kävely. En tehnyt mäkikävelyä niinkuin aikaisemmin kun tiedämme alkumatkasta olevan nousuja ja laskuja. Ajattelimme, että viiden päivän harjoittelu Via de la Platalla riittäisi treeniksi. Olisi riittänytkin, mutta eiliset loppumatkan nousut ja erityisen pitkät ja jyrkät laskut vaikuttivat etu- ja sivureisiin niin että tänään raput alaspäin tunntuvat työläillä. Viimeinen 6 km ennen Campamanesia oli eilen yllättävän raskas. Monesti noustessamme riemuitsimme että tämä oli viimeinen nousu, kun puiden lomasta näkyi kirkas taivas. Käytimme selviämislauseena Miehen toistamaan: ” Niillä mennään mitä on”. Sama lause auttoi selviämään ”koiranluu” illallisesta.

Nautimme Hostallin privasystä, isoista pyyhkeistä ja lakanoista. Ja aamulla klo 7.00 matkaan.

 Aapo oli vaeltajat ihanneaamu. Pilvitaivas ja lämpöä 13C. Aurinko on ihana, mutta lämmin aurinko ei ole vaeltajan ystävä - ei ainakaan vanhan vaeltajan.

Sumu on vaihteeksi mystisen kiehtova. Tosin sitä ei toivo vuoriston ylityspäiville. Me saimme ikäänkuin lahjana kolme kirkasta päivää, kun vaelsimme vuoristoa. Monesti toistamme toisillemme että se oli etuoikeus.

Nyt olemme laskeutuneet vaeltamaan maanteitä ja niitten varsilla olevia kävelyteitä. Hiljaisuuden ja luonnonäänien jälkeen tuntuu haasteelliselta tottua  moniin  ääniin erityisesti liikenteeseen.

.

 Monena päivänä oli ilonamme vieressä virtaava joki. Niin nytkin. Toisella puolella oli moottoritien jylinä ja toisella maantien äänet ja tien vieressä junarata, jossa oli yllättävän paljon liikennettä. Tähän voit kuitenkin kuvitella virtaavan joen kohinan.

Kylä toisensa jälkeen tuli ohitettua. Asutus tihenee eikä kahviloista ole puutetta edes aamulla. Kuljimme Pola de Leenan, Ujon ja Mieroksen kaupunkien läpi. Mietokssessa vetelehtiminen kahvilassa, kirjastossa ja lounaalla, kun alberga LaPenassa (Mieroksen esikaupunki) avautui vasta viideltä. Hämmästyksekseni tavallisesti niin nuuka Mies ehdotti Hostellia, joka olisi myös La Penassa. Mikäs siinä, molemmat olimme väsyneitä eilisestä ja Hostallista ei tarvitsisi aamulla lähteä ennen kahdeksaa, jos sataisi.

Tänään koko päivä oli sateen mehessä (mummoni sanonta), mutta ei satanut. Kun neljän maissa olimme Hostallilla, alkoi sataa. Sadepäiviä on luvattu aina maanantaille asti. Meillä on enää reilut 16 km Oviedoon.

.

Mies ehdotti tämän kuvan julkaisemista blogissa kuvatekstillä ”Iloisen peregrinon lepohetki”. Hän väitti, että hänestä harvoin saa iloisia kuvia. Todellisuudessa lepäilijä oli kompastunut ovelan ruusun oksaan, joka oli puolestaan juuttunut tiehen.

.

 Muistelen vielä menneitä niin kauan kuin IPhone antaa siihen luvan. Voi nuo vuoret!!! Lumihuippuisiakin näkyi, mutta kuva ei vangitse niitä..Olemme yrittäneet ottaa selvää minkänimiset vuoret olemme ylittäneet. Nimeä emme ole löytäneet...

.

Kuvittelin näkeväni ensimmäisen kerran elämässäni  mistelin oksan marjoineen. En kuitenkaan ole varma, tunnistaako oikein. Nyt tarvitsisin agrologi ystäväni apua.

 Sinisilmät orvokit ikinä.

Täällä kasveilla on kokoa. Kanervat ovat miehen mittaisia valkeita tai liiloja. Ihmettelin myös luonnossa kasvavia kärhöpusikoita. Kukat odottavat puhkeamista.

Yksi onnen hetki on tässä ja nyt. Loikoilla vaaka-asennossa sängyllä, sateen pieksämistä ikkunasta avautuu sumuinen vuoristomaisemaa, mitä nyt nuo moottoritien sillat tuossa etualalla. Katselen niitten ohi vuorille.

” Vaikka vuoret väistyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun armoni  ei sinusta väisty”, sanoo Jumala. Täällä vakuuttuu sitä, että vuoret eivät väisty eikä kukkulat horju.