Tuesday, May 9, 2017

9.5.2017 Sobrado de Monxes eli luostarin muurien sisällä

Jälleen hyvä kävelypäivä, aamulla sumua. Kiipesimme 700 metriin ja siinä vaiheessa jo paistoi aurinko, tosin onneksi pilviverhon läpi.
Nyt alkaa matkaseura ja kahvilaan pysähtyneet olla tuttuja. Eteneminen käy samaa vuorokausivauhtia. Tosin osa jatkoi vielä 10km eteenpäin, kun halusivat aikaisemmin perille. Meillä on jäljellä 61 km ja voimme rauhoitella askeleitamme.

 Sumuinen aamu mutta vaellus jatkuu.
 Sumussa on oma kauneutensa, vaikka silloin ei näe kauas. Tämä on kolmas sumuinen aamu koko kahden viikon aikana.
 Sileät kalliot ovat harvinaisia, mutta tänään niitä oli paljon. Monesti maiseman peitti gingsteripensaikot - liekö sama kasvi jolle Joona vihastui. Kanervan varvut ovat isompia ja kellot myös, kuin meillä kotona. Saimme vielä tänäänkin kulkea
metsätaipaleita ilman asutustihentymiä tai maanteitä, siis hiljaisuudessa. Tosin loppumatkasta ilmestyi jo maantiekin. Tapasimme polveaan lynkyttävän pojan. Hän sanoi, että kipu yllätti kahvitauon jälkeen, eilinen kipu, joka aamulla oli poissa. Annoimme toisen Voltaren tuubimme ja ibumaksia. Myöhemmin tapasimme hänet luostarikylässä ja hän sanoi polven kulkeneen niin hyvin, että hän jatkoi vielä matkaa.

 Täällä luostarissa olen ennenkin ollut. 1800-luvulla kuninkaalliset antoivat käskyn hävittää luostarit ja silloin tämäkin 1100-luvulla alkunsa saanut sikstiiniläinen luostari alkoi rapistua. Vasta
 1970-luvulla alkoi korjaamistyö. Tällä hetkellä luostarin tehtävä on antaa suojaa, palvella ja etsiä  rukouksessa ja hiljaisuudessa Jumalaa. Sikstiiniläisten periaatteisiin kuuluu yksinkertaisuus, siksi rakennukset, kirkkoa myöten on koristeltu vain kiveen valetuilla koristeilla.

 Luostari oli kiinni 13.45-16.30. Lienee ollut väen siesta-aika. Vieraat saivat olla sisällä tai kylällä. Kävimme kahvilla ja salatilla/keitolla ja tutkimme hautausmaata. Miten kussakin maassa hautausmaat ovat niin erilaisia.
 Me olemme välillä kuin turistinähtävyys. Peregriinot haluavat kuvata meitä kolmesta syystä: olemme suomalaisia ja Suomi on eksoottinen maa, olemme vanhoja (olen vanhin nainen, jonka olen tällä matkalla tavannut, miehiä on ollut yli kahdeksankymppisiä) ja nuoret kukvaavat toiveenaan, että voisivat meidän ikäisinämme vielä kulkea caminoa.

En ole vielä tainnut laittaa yhtään salada da mixtan kuvaa. Ai miksi  kuvaan syötäviä. No täällä caminolla fokuksessa on harvat asiat; maisemat, syömiset, ihmiset ja  majapaikat. Älä siis ihmettele, jos jutut ja kuvat kulkevat niiden ympärillä.

Päivä päättyi konkreettisesti pyhiinvaellukseen, sillä pääsimme ensimmäistä kertaa kirkkoon munkkien iltavesperiin. Sinne tuli paljon muitakin peregriinoja, edellisellä kerralla olin ainoana yleisön puolella.
Kun kuvittelin noiden miesten elämäntarinoita pitkänä jatkuvana viivana, voin aavistaa pyhän ja pahan äärilaidat, niiden läsnäolon ja taistelun. Jokainen ehkä luostaritiensä aluksi ajatteli vaeltavansa  pyhiin, tulevansa paremmaksi ihmiseksi, mutta pettymykseksi joutui kohtaamaan pahan itsessä ja muissa. Oli opittava elämään pyhän ja pahan taistelukentässä. Siksi pyhä kasvoi yhä suuremmaksi. Pyhän läsnäolo.

3 comments:

  1. Ihmetellen ja ihastellen olen lukenut matkakertomustanne. Tällä kertaa ette säästyneet vaivoilta, mutta sehän on elämään kuuluvaa. Totesin haikeana Amille, että vaellushaaveet olen saanut jo unohtaa, ei minusta olisi. Toki voi tehdä helpompia matkoja yhä, joilla ei ole kävelyä paljon. Niilläkin on samoja piirteitä, tuo kahdenvälinen ja kaiken uuden ihmettely. Kun ei hae mitään erityistä löytää usein aarteita. Camino de Vita!

    ReplyDelete
  2. Voi ei ! Minä olisin siis nähtävyys.

    ReplyDelete
  3. Ikä ei ole kuin numeroita vain. Kyllä tässä iässä vielä... Jumalan avulla, ei omin voimin. Kotiin pääsin ja jalat viikon turvoksissa - nyt alkavat olla jo hyvät sääret.

    ReplyDelete