Voi tätä armenialaista vieraanvaraisuutta. He rakastavat sitä, että heillä on vieraita tai perhe tai suku kokoontuu yhteen. Illalla olimme Amalian veljen Gervorgin perheen vieraana. Kun ihmettelin ruuan moninaisuutta G sanoi;” Siskoni laittoi niin hienot syntymäpäivä illalliset, että emme voi jäädä huonommaksi”. Ensin oli pöydässä salaatit, lämpimät paprikat ja munakoisot, paistettu kala ja maailman ihanimman perunapuolikkaat, joissa oli juustoa sulaneena päällä. Se olisi jo riittänyt ruuaksi, mutta sitten lautaset vietiin pois ja pöyään tuotiin kiinalaiseen tapaan valmistettua kanaa ja riisiä. Ja sitten vielä jälkiruuat. Juustot olivat siellä välissä. Jälkiruokana pähkinät, karkit, suklaat ja leivokset. Kahvia joi kuka illalla vielä tykkäsi juoda. Pöydän ympärillä oli toistakymmentä henkeä.

Täälä kodeissa ei ole paikallaan isoa ruokapöytää. Se kootaan tarpeen mukaan. Pöytää ei tarvita kun perhe syö arkisin harvoin yhtä aikaa. Täälläkin keittiön ja parvekkeen pöytä on hyvä neljälle, siirrettynä useammalle, mutta Satenik kertoi, että perheenjäsenillä on eri rytmi aamulla ja päivisin myös. Sunnuntaina syödään yhdesä.

Tavallinen kerrostalon piha, mutta sisältä voi löytyä moderni, kaunis, hyvin varustettu ja remontoitu huoneisto, niinkuin Gervorgin kotikin oli

Iloisia ihmisia, paljon naurua ja puhetta ja tietysti maljapuheita million millekin. Täällä en ole nähnyt yhtään juopunutta ihmistä. Niin sanovat muutkin. Viinit, konjakit, vodkat ja muut juomat ovat tarjolla, mutta moni pullo jää avaamattomaksi.

Tämä päivä oli eräällä tavalla top-päivä. Kharbertin lastenkoti oli elämys. Tapasin Annelin keskustassa ja menimme autolla yhdessä Kharbertiin, joka on parikymmentä kilometriä Jerevanista. Tuosta paikasta tuli Patmos lähetyssäätiön projekti 1990-luvulla ison maanjäristyksen jälkeen. Suomesta tuli väkeä auttamaan maanjäristyksen uhreja ja lääkäri Marja Rantanen näki sattumalta kehitysvammaisten lastenkodin ikkunasta sisään; lapset lattialla muovin päällä. Ei aktiviteettejä, elämän ylläpitoa vain. Tuon paikan kehittäminen, lasten kuntouttaminen ja  yksilöllinen hoito ja kohtaaminen olivat projektin sisältö. Tominta tapahtui kristillisellä pohjalla, niin että joka päivän ohjelmaan sisältyi myös hengellistä opetusta. Anneli tuli mukaan tuohon projektiin suomalaisena työntekijänä.

Tässä kohdassa oli kyllä vieraalla vaikeuksia, kun Aragasin kiipeämisen jälkeen etureidet vielä lakkoilivat.

Kun menimme paikalle, musiikkitoiminnassa olevat lapset olivat koolla. He lauloivat ensimmäiseksi, “Taivaan isällä, on paljon lapsia…”. He lauloivat suomekri, armeniaksi ja englannikai, “On Herramme nimi, kuin vahva torni…”, “When Moses was in Egypt land…..let my people go” ja muita ihania hengellisiä lauluja. Lapset olivat vuoronperään sooloina ja kaikki lauloimme, taputimme ja liikuimme yhdessä. Vau. Sanoin itselleni monesti; “Nyt et saa itkeä, nyt et saa itseä”, vaikka itkuni olisi kyllä ollut ilon itkua. Mikä ilo. Mikä innostus. Mikä onnistumisen riemu ja yhteishenki. Ihailin hoitajia, jotka suhtautuivat lapsiin lämpimästi ja vastasivat heidän kontaktinottoihinsa. Joku lapsista halusi esittää runon, joku kiittää minua englanniksi kun tulin.

Tuon Patmos Ararat-projektin tarkoitus on nostaa lapset pasiivisuuden tilasta aktiiviseen elämään ja kuntouttaa heitä yksilöllisesti. Toimintaterapia, musiikkiterapia, puheterapia ja fysioterapia ovat kansallisten ammattilaisten käsissä. Heitä koulutetaan ja käyttöön otetaan uusia menetelmiä. Toinen projektin tavoite on asenteiden muutos yhteikunnassa. Vaikka Armenia on kristillinen valtio, ei kehitysvammaisilla ole ollut arvoa, niinkuin ei monessa muussa maassakaan. Kuitenkin he ovat yhteiskunnan heikoin ihmisten joukko ja Jeesus itse sanoo, että mitä olemme tehneet heikoimmille, sen olemme tehneet hänelle. On sanottu, että yhteiskunnan henkisen tason mittari on se, miten se kohtelee heikoimpiaan; sairaita, vanhuksia ja vammaisia.

Projektin ympäsillä on kuulunut ääniä, miksi sijoittaa rahaa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät tuota mitään. Mutta kuka mittaa sen, mitä näitten lasten kuntoutuminen, kehittyminen, elämänilo, onnellisuus siitä, mitä osaa, voi tuottaa. Tai mitä tuottaa se, että ympärillä elävien ihmisten asenteet pehmenevät vammaisia kohtaan. Anneli kertoi projektin kesäleireistä. Aluksi ympärstän asukkaat suhatautuivat vierastaen kummalisen näköisiin lapsiin. Nyt vuosien kuluessa he tuovat lahjoja leiriläisille ja iloitsevat, kun leiri taas tulee kylään. Kuka mittaa sellaisen tuoton, joka ei ole mitattavissa, kun hyvä lähtee kiertämään....

Kharbertiin on saatu uusia rakennuksia, ja vanhoja on remontoitu. Lapsia on noin 300 ja ko. Projektissa on mukana 110 lasta. Projekti on monella tavalla yhteistyössä muiden osastojen kanssa, jotta hyväksi havaitut toimintamenetelmät voisivat levitä. Piha on kauniista puistoa ja rakennusten takana on puutarha. Lapset (joista osa on jo aikuisen iässä) kokevat paikan kodikseen. He osallistuvat sellaisiin töihin, joihin pystyvät. Vierailusta jäi lämmin ja hyvä mieli. Annelin kanssa syntyi heti lämmin yhteys, samoin muiden tiimin jäsenten kanssa. Huomanna menemme vielää kaupungissa sijaitsevaan Päivä ja kuntoutuskeskukseen. Siellä Anneli työskentelee 4 päivää viikossa.

Muuten päivä kului kaupungissa, ensin National Muceumissa. Taidegalleriat ovat paikkoja, joissa viihdyn. Tapasin taas Aivatsoskin (sorry oikeinkirjoitus) maalauksia luonnossa. Hän on meren ja kuutamon maalaajana mestari. Kävelimme Satenikin ja Jedan kanssa keskustassa ensin iltapäivällä ja sitten vielä vierailun jälkeen. Jerevanin suhteellisen laaja keskusta on kuin minkä tahansa suurkaupungin keskusta. Merkkiliikkeet edustettuna kuin Pariisissa, kauniita puistoja, lukemattomia kahviloita, hyvin restauroituja rakennuksia ja uutta tyyyliin sopivaa kivestä tietenkin tehtyä. Ja kahvilassa voisi hinnan puolesta istua useamminkin. Kahvikuppi alle euron, leivos (sacher, tiramisu, swartwald- kakku yms) 2 euroa.

Eräs rikas armenialainen, ilmeisesti diasporassa elävä, on rakennuttanut valtavan gallerian. Se on portaittain viidessä kerroksessa myös ulkoapäin. Se ulottuu yhdelle Jerevanin kukkuloista, joten näkymä avautuu laajasti kaupungin yli. Ylös ja alas pääsee liukuportaita, mutta myös ulkoportaita. Jotenkin portaita kiivetessä ja kaupunkia kasellessa tulee Pariisin Sacreckor mieleen (mitenhän tuokin kirjoitetaan). Rakennuksen kivi on valkeaa huokoista lajia, siis yksi kymmenistä rakennusten kivilajeista.

Nyt olen jo täydellisesti antautunut armenialaiseen päivärytmiin. Nytkin kello lähenee kahta yöllä. Tästä kerrostalosta oli vesi poisa puolitoista vuorokautta. Se tiedettiin etukäteen, joten vettä varattiin saaveihin. Nyt on onnellinen oli kuuman päivän ja suihkun jälkeen.

Kun olen usein puhunut parvekkeesta, niin tässäpä näkmä parvekkeelta. Olemme aika ison kadun varrella, ikkuna huoneeseeni on koko ajan auki, mutta autojen ääniin tottuu. Nytkin kellon lähetyessä kahta ei ole tietoakaan liikenteen hiljenemisestä.

Muuten, lukeekohan tata blogia kukaan?!!! No, pari on ilmaissut tekstiviestilla. Ehka kirjoitan itselleni etta muistaisin paremmin  viela kotona, mita olen nahnyt, kokenut, ajatellut ja tuntenut.