Ihmettelyn viikko alkaa

Mitä jos taas pitkästä aikaa kirjoittaisin blogia, kun elämässäni on erikoinen kymmenen päivän jakso. Olen Armeniassa, erikoisen historian ja maiseman maassa.

Kaikki alkoi kaksi vuotta sitten syksyllä, kun Säde tuli junalla Vaasaan. Seinäjoella ulkomaalainen opiskelija pyysi apua tavaroiden siirtämisessä junasta toiseen. Siinäpä alkoivat jutella ja Säde eläytyi kaukaisesta maasta tyhjään opiekelijahuoneeseen tulevan tytön tilanteeseen niin, että kyseli, eikö meillä olisi huonekaluja ja astioita ja liinavaatteita, mitä emme tarvitse. Onhan niitä joka huushollissa. Siitä alkoi ystävyys Satenikin kanssa. Hän opiskelee yliopistossa Communication Scienceä. Hän on tehnyt alemman yliopisto tutkinnon Jerevanissa ja jatkaa maisterin tutkintoa Vaasassa.

Viime syksynä tuli Maru. Hän opiskelee International Bussinestä. He ovat osaltaan täyttäneet sitä tyhjiötä ja nuorten elämän sykettä, joka kotoamme poistui lasten muutettua ja etenkin kun kaikki ovat menneet naimisiin ja rakentavat omaa elämäänsä.

Tulin lauantai-aamuna varhain Jerevaniin Moskovan kautta. Mitä tulevat päivät tuovat tullessaan? Satenk on Jerevanissa, joten majoitun hänen kotiinsa ja hän on parin kaverinsa kanssa laatinut ohjelmaa minulle.

Olen lukenut tämän kummallisen maan historiaa, surullisen riipaisevaa historiaa. Vihattu kansa, joka on tahdottu hävittää etenkin turkkilasten taholta. Kulttuuria, taidetta, ikivanhoja rakennuksia on tuhottu. Ihmisiä on paennut miljoonia maasta ja diasporassa eläviä on moninkertaisesti maassa asuviin noin 2 miljoonaan verrattuna. Siis hyvin nöyrällä mielellä tulin tähän maahan.

“Näetkö, miten armenialaiset ihmiset ovat iloisia?” kysyi Marun 16-v sisko, kun illan päätteeksi istuimme eräällä kattoteranssilla aivan Jerevanin keskustan yläpuolella ja söimme jälkiruokaa iloisen ja sorisevan ihmisjoukon keskellä”. Myönnettävä se oli. Kerroin, että suomalaisia kuvataan melankolisisksi ja niin kuulemma vuoden Vaasassa opiskellut Marukin oli kertonut. Sanoin, että emme näköjään voi selittää melankoliaamme surullisella historiallamme, kun heidän historiansa on moninkertaisen surullinen. No, samanhan näin jo Afrikassa. Iloisia lapsia, innostuneita lapsia, vaikka elinolosuhteet ovat materiaalisesti toiset kuin meidän.

Tänä aamuna olin klo 4.00 paikallista aikaa (2 h edellä) Jerevanissa. Satenik oli parhaan ystävänsä Hamletin kanssa minua vastassa. Nukuttiin kymmeneen ja aamulla tapasin perheen. Isoäiti, äiti, isä ja David-veli (muitten nimet tulevat myöhemmin). Isoäiti on kotihengetär, monimutkaisten käsityötä vaativien armenialaisten ruokien tekijä. Tänäänkin söimme (aamupala) dolmas. 8 litran kattila oli täynnä eilen täytettyjä paprikoita, munakoisoja, tomaatteja ja kaalinlehtiä. Täyte on kuin kaalikääryleistä. Niitä Maru ja Satenik ovat tehneet myös meillä, mutta käärineet ne viinirypäleitten lehtiin!!! Hyvää.

Kuppi armenialaista kahvia äidin kanssa parvekkeella armenialaisen  suklaan kanssa, eli kuivatuilla hedelmillä täytettyä suklaata. Täällä näyttelevät kuivatutu hedelmät ja ja pähkinät suurta roolia ja niitä jalostetaan monella tavalla. Esim. Monin pakoin oli myytävänä kuivatuista hedelmistä prässättyä ohutta kuin lasagneleyä ja se oli rullalle käärittynä. Tuliaisten keksiminen on helppoa. Tiedätte kollegat mitä tulette saamaan.

Vuoria vuorien jalkeen. Nyt kuivia, kevaalla vihreita.

Garni oli vanha paikka ja renovoitu osittain.

Iltapäiväksi lähdimme maaseudulle. Mikä vuorien maa. Vuoret olivat nyt ruskeita ja keltaisia kun täällä on ollut kuivaa. Ennen ajanlaskun alkua rakennettu Garnin temppeli ja lähellä oleva roomalainen kylpylä samoilta ajoilta, Symphony of Stones ja Gerard luostari olivat tämän päivän ihmettelyn kohtaita.

Symphony of stones oli jotain niin tajutonta, että toivon, että edes joku kuva voisi välittää jotain niistä. Luonnon kalliossa oli kuin urkupillejä tai kohollaan olevia parkettiruutuja. Eipä kyllä minulla ole sanoja, millä niitä kuvaisi. Tie sinne oli kyllä sellainen, että kukaan suomalainen autoilija ei ajaisi sinne edes maasturilla. Meillä on käytössä Mitzubishi Pajero, joten tuttu auto, mutta silti pelkäsin vähintään että se kaatuu kaltevalla kuoppaisella rinteellä.

Gerard luostari on osittain kiveen hakattu luostari. Munkkien skiitat ovat kalliossa! Itse kirkkokin osittain kalliossa. Jotkut salit olivat kuulema akustisesti niin hyviä, attä huononkin laulajan laulu kuulostaa enkeleitten laululta. No mikäs siinä, kun ei muita laulajia ollut, aloin laulaa ; “Ylistän Herraa, koko sydämestäni…” Totta kyllä, laulu moninkertaistui. Ihmiset pysähtyivöt kuuntelemaan. Videokamerat ja phone-videot surisivat. Kun sen huomasin ja pääsin laulun viimeiseen sanaan ; “Halleluja”, kävi mielessäni, että kun ihmiset eivät muuta ymmärrä niin ainakin tuon sanan ja niin sitten jatkoin laulamista tuolla yhdellä kansainvälisellä sanalla. Sieluni yhtyi kiitokseen tuossa vanhassa tilassa, jossa tuhannet ennen minua ovat omalla tavallaan ylistäneet Jumalaa. Jotenkin tunsin liityväni johonkin vuosituhansien saattoon pienen pienenä osana.

Sama pienen pienen osan tunne oli viime yönä lentokoneessa kun tähdet tuikkivat ja allani näin silloin tällöin valaistuja kyliä tai kaupunkeja. Oma maani tai maailmani supistui olemttoman pieneksi; Täällä maailmankaikkeuden keskellä, tuntemattomien ihmisten kaupunkien yläpuolella, mikä on ihminen, että Sinä hänet tunnet ja ihmislapsi, että pidät hänestä huolen. Ja tuo tunne valtasi myös Jerevanin pimenevässä illassa mainitsemallani kattoteranssilla; alla värejään vaihtelevat suihkulähteet, ihmispaljous ja toinen toistaan seuraavat salamat. Ja kaiken keskellä mina – ja tietty muut pienet ihmiset.

Päivän retken jälkeen Marun Veronika-äiti ja Anna sisko hakivat minut syömään. Toin Marun tuliaiset erityisesti äidilleen; “Minun äitini on tehnyt niin paljon minun hyväkseni, jopa kahta työtä, että saan opiskella. Haluan ostaa ensimmäisestä palkastani jotain kaunista ja hyvää hänelle”. Aikamoinen tyttö. Eikä se ostos ollut mitä tahansa jotain vaan käsilaukku a` 220 e ja puhelin a` 500 e. Mistä löydät tällaisia tyttäriä. Eiköhän suurimman osan suunnitelmat ensimmäisen palkan käytöstä ole ihan jotain muuta kuin äidin ilahduttamista. Arvatenkin Veronica liikuttui kyyneliin, kun kuuli tämän ja näki, mitä hän sai. Minäkin vein tuliaiseni; venjänkielisen Suomi-kirjan, oman venäjänkielisen kirjani ja Annalle Marimekon punaraitaisen paidan ja sukat. Maru ainakin tykkäsi niistä, kun aikanaan sai syntymäpäivälahjaksi.

Eiköhän näillä kokemuksilla päivä ala olla täysi. Alkaa sulatteluvaihe ja huomenna uudet seikkailut. Pääsen Armenian ortodoksiseen apostoliseen jumalanpalvelukseen ja perheen äidin syntymäpäiville.

Lämpöä täällä on riittämiin eli 26-30 C, mutta varjoa on ollut myös, kun kuljemme, joten kaikki hyvin.