Metsäisille vuorille hyvässä seurassa

Armeniaan asti piti tulla, että pääsin huristelemaan hiihtohissillä. Tsakhkadzor on suurin hiihtokeskus täällä. Hiljaisella hiihtohissillä oli mukava nousta vuorelle puiden yläpuolelle. Huom. puiden, koska retkellämme olimme vuoristossa jossa oli paljon puita, kuin olisimme olleet Ranskassa tai Espanjassa tai jopa etelä-Suomessa.

 Tänään pääsin oikean vaeltamisenkin makuun kun kävelimme Dilijanissa kävelyreittiä ylös vuorelle vanhojen kappelien luo. Kerroin jo, että minulle vaeltamisen idea on uteliaisuus: mitä tuon mutkan takana, mitä tuolta huipulta näkyy.

Mutkan takana voi olla vaikka Jukhtakvankin 1200-luvulla rakennettu kappeli. Paikalla oli kaksi kappelia. Sisarukset olivat rakneteneet ne. Tyttö sanoi, että hän rakentaa kauniin ja poika sanoi, että hän rakentaa kestävän. Tarina ei kerro, kumpi on kumpi. Toinen on kyllä vahvistettu rautaisella kehikolla.

Olemme olleet kaksi päivää matkalla; ensin Tsakhkadzorin maisemat, sitten Sevanin järvi, ainoa Armenian iso järvi, sitten yöpyminen Dilijanissa, tänään vaellus aamupäivällä. Ja kirkkoja ja luostareita matkalla: Kecharis Tsakhkadzorin lähellä, Monastry of Sevan ja Haghartsin Dilijanissa. Jokaisella kirkolla on oma tarinansa. Mieleeni tuli muisto eräältä Lontoon matkalta. Olin käynyt Westminster Abbeyssa, ST. Paulsin Katedraalissa, ST. Martin in the Fieldsin kirkossa ja sitten menin erääseen pieneen kirkkoon aivian Harroldsin vieressä. Ovessa oli ilmoitus taidenäyttelystä. Täitten tekijänä oli kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä parantunut tyttö. Kirkossa tapasin ihmisiä, he tulivat juttelemaan, joimme kahvia, tapasin pastorin, joka kertoi seurakunnastaan. Sanoin hänelle, että olen käynyt monessa kirkossa, jotka ovat museoita, mutta nyt olen tullut elävään kirkkoon.

Armenian historia on kirkon historiaa. Jos ymmärsn oikein, katolikos on ollut myös valtion pää aina Neuvostovallan alkuun asti.

Yövyimme Dilianissa ilmeisesti tuttavan tuttavan tuttavan talossa. Iso talo ja iso puutarha.

Talo Dilijanissa ulkoa

Sisältä se näytti mm. tältä. Perhe nukkui naapuritalossa, joten talo oli meidän käytössä tyyliin bed without breakfast

Maailmalla kulkiessa olen ihmetellyt kerrostalon parvekkeita, jotka ovat täynnä pyykkiä. Venetsiassa ihmettelin kun kanaalien yli talosta taloon oli asetettu pyykkinaru ja pyykit.Suomessa sitä harvoin näkee. Täällä alan ymmärtää sitäkin systeemiä. Missäs muualla kuivatat!!!!Tässäkin talossa oli pyykkinaru parvekkeelta kiinnitettynä pihalla olevaan tankoon ja narua veivaamalla sai pyykin siirtymään. Kätevää.

Kaupunkiin tultuamme tänään kävimme vanhojen käsikirjoitusten museossa, Materadanissa Kyllä ihmiskunnassa on tehty paljon käsityötä myös kirjoittamalla ja kuvittamalla kirjoja. Ihmettelen miten värit ovat pitäneet. Esim punainen on jostakin madosta saatua. Tämä maa on täynnä  ns. ristikiviä. Munkit ovat hakanneet kiviin armenialaisia ristejä ja koriselleet ristin ja kiven . Niitä on tietysti kirkoissa, mutta niitä voi tavata muuallakin. Aikaa vievää käsityötä sekin.

Tämän kansan juuret, identiteetti ja ylpeys ovat historiassa. Eikä ihme, onhan Armenia ollut olemassa ennen ajan laskun alkua. Suomella on lyhyt historia siihen verrattuna. Maassa asuva kansa taistelee köyhyyden (pienten palkkojen ) kanssa. Kuitenkin väki on yritteliästä, sinnikästä ja älykästä. David vie mineraalivettä ja tuoremehuja  Arabiemiirikuntaan. Hän haluaisi laajentaa vientiä muihin maihin. Valtio ei elätä kansalaisiaan, jokaisen on läydettävä itse elantonsa.

Puhuimme joskus alkoholista ja David ihmetteli, miksi ihmeessä suomalaiset juovat; “Teillä on kaikkea. Valtio pitää teistä huolta, auttaa ja tukee, miksi ihmeessä suomalaisen pitää juoda humaltuakseen”. Samaa tietysti kysyin minäkin. Kerroin, että suomalaiset eivät ole sydämessään tyytyväisiä. Materia ei ravitse ihmisen sielua.

Mutta palataanpa eilisen päivän alkuun. Menimme koko nuorisoporukka ja Amalia Kehitysvammaisten päivä- ja kuntoutuskeskukseen. Anneli johtaa päiväkeskusta. Alle kouluikäiset lapset tulevat sinne kolmeksi kuukaudeksi. Vanhemmat ovat vahvasti toiminnassa mukana. He saattavat seurata kuntoutusta, osatakseen jatkaa sitä kotona. Lapset ovat päiväkeskuksessa 4 h. Vanhemmille on viikottain seminaareja, joissa opastetaan kehitysvammaisen lapsen kanssa elämisestä. Vertaistuki ja ystävyys vanhempien kesken on suuremmoinen ja arvokas asia. Projekti on kolme vuotta vanha ja Suomenkin ulkoministeriöltä anotaan vielä kolmeksi vuodeksi lisärahoitusta. Asenteiden muutosprosessi vammaisia kohtaan on suurin haaste.

Itsekin aistin samaa ilmapiiriä kuin mikä oli Jeesuksen opetuslapsilla kun Maria vuodatti  kallisarvoisen alabasteriöljyn Jeesuksen jalkoihin; “Miksi tama haaskaus…” Siis miksi sijoittaa kehitysvammaisten kuntoutukseen paljon rahaa, kun yhteiskunnassa on muitakin tarpeita. Eiväthän he edes tuota mitään. Siinäpä se. Missä ovat yhteiskunnan arvot; tuottavuudessa, vai heikoista välittämisessä.

Olimme pienen hetken lasten kanssa kun heillä oli menossa kuntouttava laulu ja leikkihetki “Barev, barev….” Eli he laululla tervehtivät jokaista ryhmäläistä nimeltä. Kahvihetki johtavan lääkärin kanssa ja sitten kierros myös kaikenikäisille vammaisille avoimella kuntoutusosastolla. Doktor Laura ja Anneli esittelivät meille toimintaa.

Iloitsin niin, että nuoret ja Amalia tulivat mukaan. Itse asiassa Amalia on ollut lääkärinä aikaisemmin kuntotuskeskuksessa. Silloin sen toiminta on ollut vielä erilaista. Emme keskustelleet juurikaan jälkeenpäin kokemuksesta. Ehkä se kuvasti hämmentynyttä mielialaa. Anneli oli ollut yhteyksssä bossinsa Pirkko Säilän kanssa ja Pirkko oli ehdottanut, että Patmoksen radio-ohjelmaan haastateltaisiin minua esim. lentoasemalla tullessani kokemuksistani Patmos-Ararat-projektista. Mielihyvin kerron, kuulinhan tästä projektista ensimmäisen kerran Radio Dein välityksellä. Tuosta kaikesta tuli vähän sellainen Estermäinen olo. Sellainen tulee joskus; “Kenties tätä varten….”

Annelin tarina on merkillinen sinänsä. Yli kaksikymmentä vuotta sitten hän näki unen, jossa ikäänkuin Jumala olisi sanonut, että sinun paikkasi tulee olemaan Kaukasuksella. Oli siinä ihmettelemistä kuntohoitajalla ja sosiaalikasvattajalla. Neljä vuotta hän rukoili ja oli avoin, minne Jumala haluaa johdattaa. Sitten Armenian maanjäristyken jälkeen hän näki Kipinässä ilmoituksen, että Patmoksen Ararat-projektiin etsitään henkilöä. Siinä se oli. Yhdeksänkymmentäluvun alussa hän tuli tähän maahan. Välillä hän oli Israelissa vastaavassa kehitysvammaisten laitoksessa, samoin Aserbaitsanissa ja nyt hän johtaa tätä arvostettavaa ja tuloksellista projektia.

Kun kysyin, mikä on suurin haste tässä työssä, niitä löytyi kaksi. Toinen on asenteiden hidas muuttuminen kehitysvammasten elämän arvostamistaminen ja toinen kuulema kansallinen piirre on kateus. Kun joku menestyy ja saa kiitosta olkoonpa kyseessä hanke tai yksityisen menestys,  sille ollaan kateellisia. Asianomaiset eivät ehkä tunnista sitä. He löytävät moittimisen aihetta ja vikoja ja jos on kyseessä yksittäinen ihminen, he haluavat hänet pois näköpiiristä (työpaikalta). Voin ehkä allekirjoittaa tuon omien havaintojenikin perusteella.

Tänään kävin leikkauttamassa hiukseni. Kuvitelkaa, että lauantai-iltana kävelet ostoskeskukseen ja menet 18.30 Kauneussalonkiin ja siellä ihmiset ovat täydessä työn touhussa. Tytöt selostivat, mitä minulle on tehtävä ja niinpäs itten yksi taitavan tuntuinen kampaaja leikkasi, omistaja katseli vieressä ja kai toinen katselija oli oppilas. Hyvä tuli ja 8 euroa maksui. Tytöt sanoivat, että tavallisesti leikkaus maksaa 5-6 e, mutta ulkomaalaiselta voi ottaa enemmän, ja vielä enemmän olisi parturi ottanut, mutta kun paikallise tytöt olivat mukana.

Olemme kirjoittaneet Shakespearin Hamletin tekstejä uudelleen. Tarkkaavainen lukija muistaa, että Hamlet-kuskimme ei pidä kävelemisestä. Kun edessä on kävelyä, kysymme “To walk or not to walk?” hän muuttaa kysymyksen muotoon; “To walk or to drive?” ja tiedämme vastauksen. Eilen Sevanin rannalla pistäydyimme kahvilan teranssilta ihailemassa järveä. Ryhmäni hämmästykseksi persialaisia miehiä tanssi siellä ikäänkuin itämaista vatsatanssia. Sen he tekivät tosi taitavasti ja persialainen musiikki soi taustalla. Armenialainen mies ei koskaan tanssi, minulle sanottiin. Niinpä kysyin Hamletilta; “To walk or to dance?” Silloin hän kyllä valitsi kävelemisen.

 Amalia oli jälleen mukanamme. Ajattelin vain, löytyyköhän Suomesta nuorten kaveriporukkaa, jotka ottaisivat äidin mukaan kesälomareissulle. Täällä tuo sukupolvet ylittävä yhteys, ystävyys ja rakkaus on vahvasti näkyvää.

Tänään oli isoäiti Satik ja Amalia taas loihtineet armenialaisia herkkuja. Kuin lasangelevyyn käärittyjä jauheliharullia, jotka keitetään maustevedessä. Taikina oli kyllä tehty käsin ja kaulittu ohueksi. Lopputulos oli kuin ruusu.

Nyt olen jo ymmärtänyt, miksi Maru kaipaa lavash-leipää. Se on niin monikäyttöistä. Sen sisään kääritään mitä vain. Piknikeillämme se on ollut perusruoka ja sisään kääritään tomattia, kurkkua, juustoa, makkaraa, kanaa ja vaikka mitä. Se on melkein läpinäkyvä letun tapainen ja se tehdään vedestä, suolasta ja jauhosta. Jedanin äiti tekee niitä ilmaiseksi työkseen, siksi hän tietää koostumuksen. Leipä paistettaan maahan kaivetun kuopan seinillä. Pohjalla on tuli tai hiillos ja lavash levyjä taputellaan seinälle. Mitenhän tuonkin ymmärtäisi.

Tänään oli myös elämysmatkailua pakallisessa pikku bussissa. Täällä 13 hengelle reksiteröidyt kleinbussit hoitavat kaupunkiliikenteen. Sinne voi sulloutua 20-30 henkeä. Ja voitte vain kuvitella mikä tunnelma seisoa kumarassa esim. Puoli tuntia Jerevanin kuumimmissa helteissä, jolloin ulkona on yli 40 C. Nyt kuumuus on vain 23 C ja bussissa noin 16 henkeä. Kokeilin kyllä seisomistakin. Tuli mieleen Namibian joukkolikenne. Siellä sama ihmismäärä saattoi istua farmarin lavalla. Ainakin ulkoilmassa oli vilpoisampaa.

Huomenna on viimeinen päivä. Olen jo alkanut kokoamaan tuliaisia,; hedelmiä monessa muodossa – tuoreena ja kuivattuna, sekoitettuna ja yhdeisteltynä. Uskomattomia makuja tästä maukkaiden hedelmien luvatusta maasta.

Tämä viikko on ollut monella tavalla ainutkertainen. Koskaan en ole ollut niin huolehditu, en edes lapsena, kuin nyt. “Olemme onnellisia, jos sinä olet iloinen. Teemme kaikkemme, että voit hyvin” ja sen he tekevät. Opettelen ottamaan vastaan. Ihana on kyllä kokea huolettomuutta. Mistään ei ole stressiä. Tiedän, että muut ajattelevat puolestani. Aikamoinen sijoitus on sekin, että Hamlet ja Jedan ovat käyttäneet viikon kesästään yhteiseen retkeilyyn. Ja Amalia lomaviikkonsa (Hamlet myös). God bless them.

Korjataan nyt vielä Rubenin sotilasarvo. Hän on majuri, eli yksi iso tähti. Kapteenilla on neljä pientä tähteä- Voi olla muutenkin, että kirjoitan uudelleen Armenian historiaa. Nuoret lukevat blogia googlen kääntämänä hulluna versiona, mutta huomaavat etenkin kirjoitusvirheet.

Nyt ainakin kolme ihmistä on lukenut kirjoituksiani. Kiitos palautteesta.