Kiivetään Aragasin vuorelle

Minun rytmini täällä on Suomen ajassa. Herään klo 8 täkäläistä aikaa (joka on 2 h edellä ja käyn nukkumaan  noin klo 24. Muun väen aikataulu on kaksi tuntia myöhemmin, tai illalla en tiedä, milloin täällä käydään nukkumaan kun itse jo nukun, mutta aamulla kylla aikuisetkin nukkuisivat klo 10;een, jos ei ole pakko herätä. Ainakin miehet (isä ja eilen Moskovasta tullut veli jaivat nukkumaan kun tänään lähdimme taas uusiin seikkailuihin)

Aamulla on hyvää aikaa lukea. Tänään luin eilen eilistä Divine Lithurgy of Armenian Church. Mikä rikas jumalanpalvelus heillä onkaan. Voin kuvitella, miksi siinä piti olla niin paljon laulua, kulkueita ja muuta symboliikkaa 300-luvulla. Ihmiset eivät lukeneet. Opetus piti olla konkreettista ja toistoja piti olla jatkuvasti. Liturgia, jossa kuoro ja seurakunta laulaa osansa painuu ajan kanssa mieleen. Ohjeessa kehotetaankin opettelemaan liturgia ulkoa ja käymään kirkossa säännöllisesti, niin liturgian syvällinen sanoma painuu sieluun asti. Messun osat ovat samat kuin meillä; Jumalan lähestymistä, synnin tunnustusta, armoon turvaamista, ylistystä, sanaa ja esirukousta. Esipuheessa sanottiin, että sanat ja ajatukset eivät voi ilmaista kaikkea uskostamme, siksi uhraaminen, suitsukkeet, ristin kantaminen, kulkueet, Raamatun kantaminen, käsien kohottaminen, kumartuminen, ristin merkki, laulaminen ja polvistuminen ovat symboleja ja aktiivinen merkki, miten julistamme uskoamme. Kirjasta riittää vielä muiksikin aamuiksi.

Sitten pöydällä on myös Grigor Nerekatsin kirja The book of sadness. Nuoret antoivat sen minulle, kun se kuulema on auttanut ja parantanut sanoillaan monia. Se on keskiajan kristillisen kirjallisuuden helmiä, mutta kun se on armeniaksi kirjoitettu, vain muutamat ovat sitä voineet lukea. Nyt se on englanniksi.

Tässä Jedan ja Anna

No, tämän päivän seikkailut ovat taas luku sinänsä. Nuorisoseuraamme liittyi Satenikin pikkuserkku Anna. Hän on juristi (24v) ja saanut loppututkinnon sekä armenaliasesta että ranskalaisesta yliopistosta. Ranskalainen on täällä arvostetuin. Nuoret haluaisivat opiskelemaan ulkomaille, mutta heille ei myönnetä viisumeita, kun tiedetään, että he jäävät sille matkalleen eivätkä palaa kotimaahan kun täällä ei ole opintoja vastaavia työmahdollisuuksia. Siksi Lyonin yliopisto on perustanut ranskalaisen yliopiston tänne ja opiskelijat saavat Lyonin loppututkinnon. Puolet opetusta on ranskaksi. Annan alue on kansainvälisen kaupan laki. Nyt hän haluaisi jatkaa tohtorin tutkintoa kansainvälisen kaupan rikoksien suuntaan. Hän olisi ensimmäinen tuon alan ihminen Armeniassa. Keroin tämän että saamme käsityksen, miten vaikea nuorten on päästa täällä eteenpäin opinnoissaan, tai saada opintoja vastaavaa työtä täällä tai päästa ulkomaille.

Nuorisojoukkoomme kuuluu nyt siis Hamlet, Satenik, Jedan ja Anna ja suuntana Aragasin vuori. Sinne pääsimme autolla 3000 metriin ja siitä kiipesimme vuorelle kolmessa tunnissa. Oppaat lupasivat kahta tuntia, mutta kun valitsimme suoran kiipeämisen eikä polkua niin tietäähän sen että lyhyempi on vaativampi ja pitempi. Minä en ole mikään vuorien huiputtaja ihminen. Haltilla olen käynyt, mutta Kebnekaisenkin kiertänyt monta kertaa enkä ole edes mielinyt huipulle. Vaeltaminen, siis käveleminen on minun lajini.

Urhoollinen Satenik

Aragasille houkutteli se, että autolla pääsemme korkealle ja kiipeämistä jaa vain 1000 m. Lisäksi halusin kokea, mitä vuoristoilma vaikuttaa meikäläiseen. Nuoret ottivat apteekista lääkettä, jos syke kiihtyy liikaa. Sanoin, että ,minulla muutenkin on matala syke. Siihen vaivaan ottivat konjakkia, mutta sanoin, että minulle kahvi sopii paremmin kun en ole konjakkiin tottunut. Siis kahvipulveria myös mukaan.

Kaupungissa lämpötila oli noin 20 C, lähtöpaikalla 14C ja huipulla ehkä 3 C. Ihmettelin kulkemisen leppoutta. Tietysti hengästyminen tapahtui helposti ja jyrkemmissä kohdin pysähdyimme usein tasaamaan hengitystä. Välillä sydän löi vain 60/min ja kovemmissa nousuissa 120/min. Liekö hyvä vai huono – lääkärit arvioikoon. Ajattelin välillä läppävikaani kun kaulavaltimoa kuristi, muttahuipun lähestyessä vaivat unohtuivat. Vau, vau ja vau; mitkä näkymät. Pilvet kiersivät Aragasin kaukaa. Olenhan ollut vuorilla, joissa pilvet ovat alapuolellamme.

Loppurutistus mentiin neljällä jalalla, kuten Pältsan ja Paraksen kiipeilyssä aikanaan. “Täällä olen onnellinen, huoleton, vapaa”, ajattelin monta kertaa, kun istahdimme kivelle ja tasoitimme hengitystä. Teimme sen. Minä en edes syönyt koko aikana, kun muilta loppui energia ennen minua. Parempi, että he saivat tankkausta. Minä poltin rasvaa. Sitä on nahkan alla  5 kg enemmän kuin Espanjassa Caminolla 2 v sitten. Huipulta alas lähtevä tie oli loiva ja kivetön ja menin sitä juosten. Tuntui kuin tässä ilmanalassa voisi juosta vaikka puoli maratonin. Voihan se olla hurmioituneen mielen harhaa.

Perille päästiin.

Väsyneenä, mutta onnellisena söimme autolla eväitä. Hamlet tosin sanoi, ettei hän kävele enää ikinä ja että hän on aina vihannut kävelyä. Hänen pitää ehkä nukkua autossa, kun hän ei jaksa kävellä enää autolta kotiin. Huomenna uudet seikkailut odottavat ja kuljettajan pitää olla valmiina. Lähdemme ilmeisesti edemmäs maaseudulle. Yöpymisestäkin on ollut puhe. Etukäteen en yleensä tiedä tarkkaan, mitä temme ja kaikki on sitä hauskempaa.

 Tästä sitten pitäisi mennä alas. Se osa kesti 1,5 h, nuorisolta vähän enemmän. Jalkineina minulla oli Eccon kävelykengät omilla pohjallisilla. Pärjäsin kyllä, vaika vaelluskengät olisivat kivikossa olleet hyvät.

Tullessa kävimme vielä Aragatsin rinteellä 2000 metrissä olevalla vanhan kylän raunioilla. Linnan kivimuureja oli jäljellä ja kirkko. Ihmettelin, miten joku kylä on rakennettu sellaiseen jyrkkään laaksoon. Sitä myös ihmettelin, että kaikki tällaiset paikat ovat ilmaisia. Tosin tiet saattavat olla sellaisia, että Vienankarjalan jyskyttävät ja kuoppaiset tiet ovat hyttysen hyrinää näiden kuoppien rinnalla. Mutta Hamlet on uskomattoman hyvä kuski. Hän pysähtyy pehmeästi kuoppien reunalle ja ajaa ne hiljaa läpi.

Raukeina tulimme kotiin “Haraso” on sana, jonka kaikki tässä talossa ymmärtävät. On kyllä aika ihana huomata, miten yhteys ihmisten välille voi syntyä ilman yhteistä kieltä. Isoäidit Satik ja Silva ja Amalia-äiti ovat sellaisia.

Edessä kuuma suihku, venyttely, teekuppi ja ehkä uni sitten jo maistaakin.

Urheat tytöt Aragasin huipulla tai 2. huipulla. Korkein huippu, joka on takana, on kuulema ammattilaisten hommaa.

Hengästyttavä sunnuntai

Tanaan oli aika henkeasalpaava kirkkopaiva. Ai miten niin henkea salpaava? Paiva joka liikuttaa ajatuksia ja tunteita.

Aamulla lahdimme Satenik, Jeda, Hamlet ja Noomi pikkupoikansa kanssa kirkkoon. Tai oikeastaan moneen kirkkoon. Pienen hetken olimme valoisassa  Jerevanissa kirkossa. Siella oli juuri alkukulkue menossa. Se tarkoittaa sita, etta diakonien ja papin ja avustajen kulkue kulkee kirkon ympari ja kantaa tauluja tai alttarivaatteita, kynttiloita  yms. Ihmiset panevat ilmeisesti lahjoituksia koriin. Papin kantamaa liinaa suudellaan, pappi voi koskettaa ihmisia ilmeisesti rukous tai siunausmielessa. Kulkue symboloi sita kun Jeesus oli maan paalla ja siunasi ihmisia.

Alkukulkueen aikana naiskanttori lauloi. Ilmiset olivat kaiken ikaisia. Ihmeen paljon nuoria, tytot huivit paassa seisoi alttariosa kaiteen vieressa. Olikohan joku juhla tms? Ihmiset tulivat, tekivat ristin merkin ovella, toiset suutelivat oven karmia. Kaikista huokui vakavuus, pyhan kohtaamisen kaipuu. Alttaria peittavat samettiverhot olivat viela kiinni.

Olisin halunnut pysahtya ja viipya, mutta nuoret olivat suunnitelleet, etta kaymme kolmessa kirkossa ja viimeiseen pysahdymme. Toinen oli  St. Hripsimen. Sen perustamiseen liitty tarina roomalaisesta nunnasta, joka pakeni kuningas Tridant III:sta, joka oli yrittanyt raiskata hanet 300;luvulla. Nunnan arkku tai muisto siita on edelleen pyhiinvaelluskohteena kirkon alakerrassa. Kirkko on merkittava siitakin, etta se on pysynyt ehjana kaikissa maanjaristyksissa.  Siita on otettu mallia kun Armenian kirkot on tehty tasaristin muotoon. Kuulema kestavat jaristykset pystyssa.

Sitten menimme Armenian apostolisen ortodoksisen kirkon paapaikalle Eijmiatsiniin. Se on oikeastaan kampus luostareineen, pappisseminareineen, katolikoksen asunteoineen, museoineen ja tietyisti kirkkoineen. Turisteja paljon, mutta paljon oli vakea kirkossakin. Mika vaikuttava kuoro, kuin ammattilaulaujia. Messu perustuu pitkalle liturgialle papin, diakonin ja kuoron vuorolaulannalle. Noomi antoi minulle englanninkielisen version liturgiasta ja sita oli hyva seurata. Psalminlukua, rukousta, kiitosta, valtavasti Jumalan ylistysta, evankeliumin lukua….

Olin haltioissani. Vaikka menossa oli minun silmissani toistuva rituaali, tavoitin sen sydamen, ihmisten rukoukset, yhteisen uskon, heidan vuosisataisen tapansa lahestya Jumalaa. Ymmarran, etta he eivat halua kuullakaan muusta kuin tuosta tavasta viettaa jumalanpalvelusta.

Toteuttajia oli kymmenia. Toki Jumalan aidin kirkko on heidan paakirkkonsa, mutta kuoro oli iso, diakoneja lahes kaksikymmenta, pappeja ehka vain yksi, katolikos istui paikallaan omassa aitiossaan, kymmenen mustahiippaiset munkit omalla paikallaan ja pappisseminaarilaiset mustassa viitassaan ja punaisessa olkanauhassaan olivat kuorissa ja levittaytyneina yleison joukkoon. Joskus he natisti huomauttivat jotain supisevile turisteille. Joukossa oli myos siviilipukuisia poliiseja, sen kuulin myöhemmin. Poliiseja oli myos pihalla, suuressa kirkkotarhassa. Kuitenkan siella ei ollut mikaan miliisitunnelma. Olin vaikutettu munkeista ja pappiskokelaista. He olivat nuoria miehia. Kirkolla on tulevaisuus. Pappeinakaan en nahnyt vanhoja missaan kolmesta kirkosta.

Jedan kertoi, etta vuosittain satoja nuoria miehia alkaa seminarian. Se kestaa 7 vuotta ja sitten he valitsevat papin tien  tai munkin tien. Munkkien tiehen liittyy vaikutava  3 paivainen juhla kirkossa. Ensimmainen paiva rukoillaan Jumalaa antamaan heille Pyhan Hengen ja armolahjat, mita he tarvitsevat. Toiseen paivaan sisaltyy 3 h polvillaan rukoilemista, syntien tunnustamista ja etta Jumala varustaa tuleviin tehtaviin. Kolmas paiva on juhlallista liturgiaa. Papin tien valinneet voivat menna naimisiin. He saattavat taydentaa opintojaan ulkomailla. Munkeilla on palvelutehtavia luostarissa, kirkoissa, kirjojen kirjoittamista, tieteen tekemista.

Tuo kirkko seisoo vahvasti jaloillaan. Nain on aina tehty, nain tehdaan. Ja koko ajan on sellainen tunne, etta muoto ei ole tarkein vaan se on palvelija. Eipa heidan kirkossaan tarvitse pitaa tulevaisuus scenario seminaareja eika muita strategia neuvotteluja.

Jedan ja Noomi ovat vahvasti sitoutuneet kirkoon, uskoon ja jumalanpalvleukseen, heilta saatoin kysella paljon. He ovat tulevia ystavia FB:ssa jotta keskustelu voi jatkua.

Ihmettelin Noomille, miksi ihmiset kuvaavat ja videoivat kirkossa, vaikka se on kiellettya. No, usein olen kuullut, etta Armeniassa on saannot ja lait, mutta niita ei noudateta. Noomilla oli kylla jalostuneempi selitys. Saannot on hyvia, mutta jokainen ratkaisee omassatunnossaan mita noudattaa, silla jokainen tekee tilin Jumalan edessa. Myohemmin palasin aiheeseen, silla se kuulosti niin tutulta suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa. Sanoin, etta monet ajattelevat, etta silloin voi tehda mita vain kun Jumala kuitenkina antaa anteeksi. Se ei kuitenkaan ollut Noomin ajatus. Jumalan lain ja Rtun opetusten edessa ei ole kompromisseja, vaikka niitakin rikomme, silti emme vahattele niita.

No, ehka ihmissaantojen kohdalla minullakin voisi olla loysaamisen varaa. Ehka voisin kulkea pain punaista kun kukaan ei ole tulossa.  Kirkkomatkassa oli paljon sulattelemista ja se jatkuu. Mukava kun sain jatkaa keskustelua tyttojen kanssa.

Museossa oli pala jopa Nooan arkkia, mutta olen ollut epailevainen tamantapaisten pyhainjaannosten aitoudesta, mutta eipa se haittaa. Ararat nayttaa olevan Armenian tunnusmerkki. Se kuuluu meille, vaikka se on Turkin puolella, he sanovat. Eilen naimme vilauksen siita, mutta kuumuuden tekema sumu esti sen tarkan nakemisen. Totta on, etta maisema muistuttaa silkkitaulua, jonka sain IA ystavien tekemana IA:n 15 v juhlissa. Sen sanoi Satenik jo meilla. Hyva niin. Armenia on aina kotonani ja sydamessani.

Tahan voisi jo taman paivan kertomus loppua, mutta sitten seurasi viela toinen mielta positiivisesti hammentava tapahtuma. Satenikin aidin 52 syntymapaiva oli tanaan. Aamulla jo lauloin ja annoin pienen Aaltomaljakon/ Onneksi saastin sen tahan paivaan. Illansuussa tuli suku: Amalian aiti, kaksi veljea puolisoineen, isan veli Moskovasta, kaksi serkkua, Amalian tyokaveri ja Jedan ja Hamlet ja tietysti kotivaki myos. Nuoret saavat olla koko ajan tulkkeina kun haluan jutella niin monen kanssa. Olen kayttanyt jo kaikki venajan sanani. Onneksi osaan sanoa: Minja savut Saara ja kohteliaisuussanat myos.

Aghasi on Satenikin isa.

 Talon poydat koottiin olohuoneeseen. Poyta notkui herkuja. Ruokailu yhdessa on tapa kokoontua. Kahvi on sivuseikka. Pieneen huoneeseen kokoontui sukua kolmisenkymmenta. Nyt alan ymmartaa, miksi kirjoissakin sanotaan, etta kun armenialaiset laittavat vieraille ruokaa, sita on paaallljooon. Lajeja en edes laskenut. Pienta, kasityota vaativaa. Isoaiti Satik oli ahertanut koko paivan Amalian kanssa. Monta puhetta pidettiin ja maljoja kohotettiin. Miehet istuvat omassa paassaan ja naiset toisessa.

Amalian aiti on Silva ja siita tulikin illan juttu. Sanoin, etta sen nimen muistan, koska Ruotsin kuningatar on Silvia. Han sattui olemaan joukon vanhin 78 vuotias ja hanesta tuli illan kuningatar. Minutkin hyvaksyttiin perheeseen, koska olen Satenikin Suomen aiti. Yksi ja toinen kertoi, etta tietaa minusta paljon. Mitahan tietavat!!!??? Halusivat tavata. Iloista porukkaa, sosiaalista ja perhetta ja sukua rakastavaa. David veljen morsian tuli myos vanhempiensa kanssa. Mika kaunis, mutta ujoista ujoin tytto puheliaan Davidin rinnalla.

 Istun Hamletin, meidan kuskimme ja Satenikin ystavan vieressa. Amalia aiti seisoo ja aidin ja isan veljet ovat etualalla.

Onpa nyt ollut taas vaiherikas paiva. Haastavat viela keskustaan kavelemaan. Siella on joka ilta varivaloiset suihkulahteet ja musiikki. Iloitsen noista nuorista ystavista. God bless them all. Expecially Noomi and her family to night.

Ihmettelyn viikko alkaa

Mitä jos taas pitkästä aikaa kirjoittaisin blogia, kun elämässäni on erikoinen kymmenen päivän jakso. Olen Armeniassa, erikoisen historian ja maiseman maassa.

Kaikki alkoi kaksi vuotta sitten syksyllä, kun Säde tuli junalla Vaasaan. Seinäjoella ulkomaalainen opiskelija pyysi apua tavaroiden siirtämisessä junasta toiseen. Siinäpä alkoivat jutella ja Säde eläytyi kaukaisesta maasta tyhjään opiekelijahuoneeseen tulevan tytön tilanteeseen niin, että kyseli, eikö meillä olisi huonekaluja ja astioita ja liinavaatteita, mitä emme tarvitse. Onhan niitä joka huushollissa. Siitä alkoi ystävyys Satenikin kanssa. Hän opiskelee yliopistossa Communication Scienceä. Hän on tehnyt alemman yliopisto tutkinnon Jerevanissa ja jatkaa maisterin tutkintoa Vaasassa.

Viime syksynä tuli Maru. Hän opiskelee International Bussinestä. He ovat osaltaan täyttäneet sitä tyhjiötä ja nuorten elämän sykettä, joka kotoamme poistui lasten muutettua ja etenkin kun kaikki ovat menneet naimisiin ja rakentavat omaa elämäänsä.

Tulin lauantai-aamuna varhain Jerevaniin Moskovan kautta. Mitä tulevat päivät tuovat tullessaan? Satenk on Jerevanissa, joten majoitun hänen kotiinsa ja hän on parin kaverinsa kanssa laatinut ohjelmaa minulle.

Olen lukenut tämän kummallisen maan historiaa, surullisen riipaisevaa historiaa. Vihattu kansa, joka on tahdottu hävittää etenkin turkkilasten taholta. Kulttuuria, taidetta, ikivanhoja rakennuksia on tuhottu. Ihmisiä on paennut miljoonia maasta ja diasporassa eläviä on moninkertaisesti maassa asuviin noin 2 miljoonaan verrattuna. Siis hyvin nöyrällä mielellä tulin tähän maahan.

“Näetkö, miten armenialaiset ihmiset ovat iloisia?” kysyi Marun 16-v sisko, kun illan päätteeksi istuimme eräällä kattoteranssilla aivan Jerevanin keskustan yläpuolella ja söimme jälkiruokaa iloisen ja sorisevan ihmisjoukon keskellä”. Myönnettävä se oli. Kerroin, että suomalaisia kuvataan melankolisisksi ja niin kuulemma vuoden Vaasassa opiskellut Marukin oli kertonut. Sanoin, että emme näköjään voi selittää melankoliaamme surullisella historiallamme, kun heidän historiansa on moninkertaisen surullinen. No, samanhan näin jo Afrikassa. Iloisia lapsia, innostuneita lapsia, vaikka elinolosuhteet ovat materiaalisesti toiset kuin meidän.

Tänä aamuna olin klo 4.00 paikallista aikaa (2 h edellä) Jerevanissa. Satenik oli parhaan ystävänsä Hamletin kanssa minua vastassa. Nukuttiin kymmeneen ja aamulla tapasin perheen. Isoäiti, äiti, isä ja David-veli (muitten nimet tulevat myöhemmin). Isoäiti on kotihengetär, monimutkaisten käsityötä vaativien armenialaisten ruokien tekijä. Tänäänkin söimme (aamupala) dolmas. 8 litran kattila oli täynnä eilen täytettyjä paprikoita, munakoisoja, tomaatteja ja kaalinlehtiä. Täyte on kuin kaalikääryleistä. Niitä Maru ja Satenik ovat tehneet myös meillä, mutta käärineet ne viinirypäleitten lehtiin!!! Hyvää.

Kuppi armenialaista kahvia äidin kanssa parvekkeella armenialaisen  suklaan kanssa, eli kuivatuilla hedelmillä täytettyä suklaata. Täällä näyttelevät kuivatutu hedelmät ja ja pähkinät suurta roolia ja niitä jalostetaan monella tavalla. Esim. Monin pakoin oli myytävänä kuivatuista hedelmistä prässättyä ohutta kuin lasagneleyä ja se oli rullalle käärittynä. Tuliaisten keksiminen on helppoa. Tiedätte kollegat mitä tulette saamaan.

Vuoria vuorien jalkeen. Nyt kuivia, kevaalla vihreita.

Garni oli vanha paikka ja renovoitu osittain.

Iltapäiväksi lähdimme maaseudulle. Mikä vuorien maa. Vuoret olivat nyt ruskeita ja keltaisia kun täällä on ollut kuivaa. Ennen ajanlaskun alkua rakennettu Garnin temppeli ja lähellä oleva roomalainen kylpylä samoilta ajoilta, Symphony of Stones ja Gerard luostari olivat tämän päivän ihmettelyn kohtaita.

Symphony of stones oli jotain niin tajutonta, että toivon, että edes joku kuva voisi välittää jotain niistä. Luonnon kalliossa oli kuin urkupillejä tai kohollaan olevia parkettiruutuja. Eipä kyllä minulla ole sanoja, millä niitä kuvaisi. Tie sinne oli kyllä sellainen, että kukaan suomalainen autoilija ei ajaisi sinne edes maasturilla. Meillä on käytössä Mitzubishi Pajero, joten tuttu auto, mutta silti pelkäsin vähintään että se kaatuu kaltevalla kuoppaisella rinteellä.

Gerard luostari on osittain kiveen hakattu luostari. Munkkien skiitat ovat kalliossa! Itse kirkkokin osittain kalliossa. Jotkut salit olivat kuulema akustisesti niin hyviä, attä huononkin laulajan laulu kuulostaa enkeleitten laululta. No mikäs siinä, kun ei muita laulajia ollut, aloin laulaa ; “Ylistän Herraa, koko sydämestäni…” Totta kyllä, laulu moninkertaistui. Ihmiset pysähtyivöt kuuntelemaan. Videokamerat ja phone-videot surisivat. Kun sen huomasin ja pääsin laulun viimeiseen sanaan ; “Halleluja”, kävi mielessäni, että kun ihmiset eivät muuta ymmärrä niin ainakin tuon sanan ja niin sitten jatkoin laulamista tuolla yhdellä kansainvälisellä sanalla. Sieluni yhtyi kiitokseen tuossa vanhassa tilassa, jossa tuhannet ennen minua ovat omalla tavallaan ylistäneet Jumalaa. Jotenkin tunsin liityväni johonkin vuosituhansien saattoon pienen pienenä osana.

Sama pienen pienen osan tunne oli viime yönä lentokoneessa kun tähdet tuikkivat ja allani näin silloin tällöin valaistuja kyliä tai kaupunkeja. Oma maani tai maailmani supistui olemttoman pieneksi; Täällä maailmankaikkeuden keskellä, tuntemattomien ihmisten kaupunkien yläpuolella, mikä on ihminen, että Sinä hänet tunnet ja ihmislapsi, että pidät hänestä huolen. Ja tuo tunne valtasi myös Jerevanin pimenevässä illassa mainitsemallani kattoteranssilla; alla värejään vaihtelevat suihkulähteet, ihmispaljous ja toinen toistaan seuraavat salamat. Ja kaiken keskellä mina – ja tietty muut pienet ihmiset.

Päivän retken jälkeen Marun Veronika-äiti ja Anna sisko hakivat minut syömään. Toin Marun tuliaiset erityisesti äidilleen; “Minun äitini on tehnyt niin paljon minun hyväkseni, jopa kahta työtä, että saan opiskella. Haluan ostaa ensimmäisestä palkastani jotain kaunista ja hyvää hänelle”. Aikamoinen tyttö. Eikä se ostos ollut mitä tahansa jotain vaan käsilaukku a` 220 e ja puhelin a` 500 e. Mistä löydät tällaisia tyttäriä. Eiköhän suurimman osan suunnitelmat ensimmäisen palkan käytöstä ole ihan jotain muuta kuin äidin ilahduttamista. Arvatenkin Veronica liikuttui kyyneliin, kun kuuli tämän ja näki, mitä hän sai. Minäkin vein tuliaiseni; venjänkielisen Suomi-kirjan, oman venäjänkielisen kirjani ja Annalle Marimekon punaraitaisen paidan ja sukat. Maru ainakin tykkäsi niistä, kun aikanaan sai syntymäpäivälahjaksi.

Eiköhän näillä kokemuksilla päivä ala olla täysi. Alkaa sulatteluvaihe ja huomenna uudet seikkailut. Pääsen Armenian ortodoksiseen apostoliseen jumalanpalvelukseen ja perheen äidin syntymäpäiville.

Lämpöä täällä on riittämiin eli 26-30 C, mutta varjoa on ollut myös, kun kuljemme, joten kaikki hyvin.