FB:n Pyhiinvaeltajat-ryhmassa kysyttiin, onko Camino muuttanut sita kulkeneita. En osaa sanoa mitaan muuta kuin etta se on istuttanut Camino-kaipuun. Siis kaipuun paasta joskus takaisin. Minulle itse Camino on se juttu. Taalla koen kiireettomyytta, huolettomuutta ja iloa ihan toisella tavalla kuin missaan muualla. Kiiretta ei voi olla, kun jokainen askel on otettava itse. Huolet ovat kovin pienia ja konkreettisia. Mitaan kotimaan huolia ei taalla voi kantaa. Mikaan keskenerainen ei mahdu mieleen, Mitaan projektia ei voi edistaa. Ilon koen usein fyysisesti ja syvana kiitollisuutena tasta hetkesta. Ilo alkaa jo silloin kun paatos uudesta Caminosta on tehty ja alamme suunnitella sita. Camino on minulle eraanlainen laskeutumispaikka. Rauhan ja hetkessa elamisen paikka. Tama Camino on ollut erityinen rukouksen camino.
Joku kysyi, etta miksi pitaa loikkaamista opetella, miksei latakoita voi kiertaa. Usein ei voi. Tie voi olla uurtunut syvaan tai kiviaidat ymparoivat sita tai sitten piikkiset boisenmarjaryteikot, joista vain prinsessa ruususta pelastava prinssi miekkoineen saattaisi selvita. Muutenkin nuo piikkiset oksat uhkaavat raapia kinttuja, jos ne eivat ole suojattu. Ainoa varjo hameessa vaeltajalle. Olenkin saanut muutaman naarmun, jotka alkavat olla jo parantumaan pain.
Ai miksiko vaellan hameessa? Se on viilein vaate vaelluksessa. Shortseista en pida ikaisillani (lue itsellani) ihmisilla. Sateella sadelahkeet riittavat eika pitkien housujen lahkeet kastu. Yksin vaeltaessa voi helteella helmoja heilutella vaikka korviin asti ja karkoittaa kuumaa. "Ensimmainen hameessa vaeltaja, minka olen koskaan nahnyt", sanoi eras useamman Caminon kulkenut.
Vaikka tiesin, etta Arzuassa ranskalainen ja pohjoinen Camino yhtyvat, oli silti shokki nahda niin paljon reppuselkaisia kulkijoita. Ensimmainen Alberga, josta kysyin yopaikkaa klo 13.30 oli jo taynna. Nyt olen Via Lactean hulppeassa yksityisessa Albergassa ( 10 E). Yllatyksekseni kuulin kielta, jota en ole neljaan viikkoon kuullut. Ruotsalainen 18 hengen nuorten ryhma oli ohjaajineen liikkeella. Siihen tuli myos ahvenanmaalainen nainen. Han sanoi, etta ei ole kolmeen viikkoon ranskalaisella reitilla tavannut pohjoismaalaisia muita kuin pari norjalaista. Espanjalaiset ja saksalaiset ovat taalla enemmistona. Huomenna tavoitteena on Monte do Gozo. Siella on Albergassa 400 paikkaa, joten eikohan sinne mahdu. Siita on matkaa Santiagoon vain 6 km.
Paivan ilo: vain vahan sadetta. Sininen taivaskin pilkotti.
Paivan hammennys: ylaosattomissa bikineissa olevien naisten kuvia baarin seinalla. Onneksi tuo ei tule enaa kysymykseen Suomessa
Paivan aani: oikeastaan monen paivan - pikkukylissa aanekkaasti musiikkia toistavat aanentoistolaitteet. Tulee mieleen Namibiassa Nkurenkurun kyla, jossa kasettisoittimista kuului musiikki kauas. Murehdimme joidenkin paikallisten kanssa sita, jso nauhoitetun musiikin kuuntelu syrjayttaa oman musiikin ja laulun, niin kuin meilla on kaynyt. Kalley (pihapoika) sanoi kerran menevansa koulun pihalle illalla laulamaan. Kun ihmettelin sita, han sanoi, mita muuta tekisimme, ellemme laulaisi. Jalkapallo ja laulaminen oli viela monien vapaa-ajan harrastus silloin.
Paivan elamaa: kasvimaita laittavat ihmiset, kylvotoihin kiiruhtavat traktorit. Joillain kasvimailla kylla kasvu on jo hyvalla alulla ja jopa sadonkorjuuvaiheessa (salaatti, purjo)
Paivan toive; please, vain kohtuullisesti sadetta huomiseksi. Edessa 34 km.
Paivan high light: suihkun ja el salada da mixdan jalkeen makuupussiin ja vain olemaan.
No comments:
Post a Comment