Santiago uudemman kerran

Aamut ovat olleet kylmiä. Tänäänkin mittari kävi laakson pohjissa miinuksen puolella. Ei hätää, käsineet käteen ja pitkähihaista ylle. Päivällä oltiin jo hellelukemissa.

Tie kutsui viimeisen päivän vaellukseen. Ajatukset tuovat iloa; viimeinen päivä, Santiago, ehkä tuttujen tapaamisia, ajatus kävi myös lapsenlapsissa ja sekin tuotti iloa. Heidän tapaamisensa on lähempänä, vaikka en tiedäkään milloin näen heitä. Siis saatoin lähestyä Santiagoa onsitosiinin virratessa.

Katedraali oli taas täynnä. Portosta lähteneet ja eilen Santiagoon saapuneet suomalaiset mainittiin. Kuulin sivukorvalla puhuttavan suomea. Ryhmän koko oli tällä hetkellä 19. Siis meitä suomalaisia oli aika paljon yhtä aikaa messussa. Juhlallisella mielellä yhdyin lauluun Laudate Dominum, laudate Dominum, omnes ge tes, halleluja. Latinassa löytyi yhteinen kieli. Sitä oli myös gloriassa ja kyrie eleisonissa.

Botafumeiro ei heilunut tänään. Oli arkipäivä, eikä kukaan eikä mikään ryhmä ollut maksanut 250 €, jotta botafumeiro lähtisi liikkeelle.

Tuttujakin tapasimme; itävaltalaisen pariskunnan, italialaiset mohikaanit, joille veimme kameran linssin suojuksen pari viikkoa sitten ja yllätys yllätys yllätys; pisimmät matkaystävämme argentiinalaisen ja italialaisen vaeltajan.

Aamupalaksi sämpylää, kahvia ja kaakaota 4,40 €, por favor. Hyvästit Espanjan halvat kahvit!

Tämä päivä oli pinchojen juhlapäivä. Löysin jopa kaksi hyvää pinchopaikkaa. Olen niin kaivannut matkalla pinchoja, mutta niitä ei ole näkynyt ja kielipuolena en ole osannut pyytää.

Mies on ennakkoluuloinen kaiken uuden ruuan suhteen, siksi hän pitäytyy usein tortillassa (perunamunakas).

Esitelläänpä tässä samalla muutakin ruokaa. Mies söi tuttua filettä usein pääruuaksi, minulla vaihteli kala ja kana.

Uusi tuttavuus oli Ensalada de pollo. Sillä tuli täyteen silloin kun emme löytäneet paikkaa, jossa olisi tarjottu päivän menu.

Mies oli varannut hostellin aseman läheltä, koska aamulla lähdemme aikaisin junalla Madridiin hengailemaan turistina pari päivää. Lento Suomeen on perjantai aamuna. Tämä on yhden tähden hostelli, mutta erinomainen palvelulta ja ystävällisyydeltä ja huolenpidolta. Hinta 35 €. "Mitä haluaisitte juoda?", kysyttiin heti baarissa olevassa receptionissa. Ilmaiseksi tietenkin. Koska emme ole aamiaisen aikaan enää täällä,  saamme picknik pussit mukaamme.

Eteisen kaksi seinää oli täynnä vieraiden kirjoittamia kiitoslappuja. Internetissä hostellin hyvyysarvio oli 8,9 ja Santiagon hotelleista tälle on annettu  5.6 kun maksimi on 6. Siis palvelulla ja ystävällisyydellä ansaitaan enemmän kuin viidellä tähdellä. Paikan nimi on Hostel Abrente, jos joku sattuu tarvitsemaan yöpaikkaa aseman läheltä.

Päivän kukka atsalea, joka täällä kasvaa pensaina ja kotimaassa sitä annettiin vanhoille äideille äitienpäiväkukaksi.

Arvio Camino Inglesistä: hyvin merkitty reitti. Ystävälliset ihmiset baareissa, avuliaat ihmiset teitten varsilla. Vaihtelevat maisemat. Kaksi tiukkaa nousua, mutta ne ovat pieni osa kokonaisuutta. Erinomaiset albergat a' 6 €. Siqueirassa ei ole vielä albergaa. Opaskirjoissa suositellaan Hostal Miras-nimistä paikkaa. Me emme kuitenkaan suosittele muuten kuin hinnan, lakanoiden ja pyyhleen vuoksi. Paikka sijaitsee vilkasliikenteisen kadun varrella, joten korvatulpistakaan ei ollut apua liikenteen melua vaimentamaan. Jopa Mirasin seinällä oli mainos toisesta paikasta. www.siqueirohostal.com. Ingles on hyvä myös ensikertalaisille ja esim. jos joku lapsi tai nuori lähtee mukaan, sillä majapaikkoja on myös noin 15 km välein. Baareja on riittävästi, mutta ne on hyvä tietää etukäteen.

...........

Viineisen camino-illan mietteitä. Viime yönä liikenteen melun keskellä tavoitin ajatuksen; loppu elämäsi aikana pyri tekemään asioita, joilla on merkitystä. Tuo ajatus oli kypsynyt katsellessani ihmisiä caminon varrella. Heissä oli joutilaita, paikalleen jähmettyneitä, päämäärättömänä kulkevia sekä vanhoja että nuoria, heissä oli myös vanhoja, kumaraisia, ryppyiseksi käyneitä, jotka kuokkivat kasvimaata, haravoivat ruohoa tai askartelivat pihamaalla. Heidän olemisessaan näin merkityksen. Työ ei ollut enää suorittamista, mutta elämän sisältö tuli siitä, että voi tehdä jotain millä oli merkitystä.

Juuri ennen lähtöä kustantajalle jättämäni kirjan (Isän kaipuu) ensimmäinen luku oli otsikoitu Elämän kolme kaipuuta  ja ne ovat kaipuu yhteyteen, kaipuu kokea olevansa arvokas ja rakastettu ja kaipuu kokea merkitystä. Viimeksi mainittu avautuu hitaammin esim. kuulijoille kun olen aiheesta puhunut. Kaipuu kokea, että sanoillani, ajatuksillani tai tekemisilläni on merkitystä - tuon kaipuun täyttymys antaa mielekkyyttä elämälle.

Caminoni sijoittuu yhteen elämäni käännekohtaan; eläkkeelle jäämiseen. Mitä teen loppuelämälläni? Olisiko mottoni: Pyrin tekemään asioita, joilla on merkitystä. Muulla ei ole väliä. Merkitystä itselleni, lähimmäisille ja Jumalalle. Luulen, että kahdessa ensimmäisessä toteutuu  myös merkitys Jumalan ajatuksissa.  Lähimmäisille merkityksellisyys laajenee jopa globaaliin ulottuvuuteen.

Siispä peruskysymykseni olkoon, mikä on tärkeää, millä on merkitystä. Siinä ybdistyy myös beeing ja doing. En voi kuvitella pelkkää being olotilaa. Kun doingista karsitaan pois suorittaminen ollaan beeing-doing olotilassa, jossa on merkitystä.

Caminolla on paljon merkityksiä; pysähtymisen mahdollisuus, ajattelemisen tila, hetkessä elämisen opettelu, ihmisten kohtaaminen, ihmettely, tila Jumalan läsnäolossa olemiselle, rutiiniksi muodostunut käveleminen tuo mukanaan myös terveyttä ja kohentunutta kuntoa. Meillä vielä erityismerkitys sillä, että voimme kulkea caminoa kahden.

Kolme merkityksellistä viikkoa. Laskeutuminen camino del vitalle alkaa kolmen päivän siirtymisellä kohti Suomea.

Erityiskiitos jokaiselle, joka on lukenut blogia. Te olette tehneet jakamisen merkitykselliseksi. Kiitos jokaiselle kommentoijalle. Kommentit ovat olleet vastakaiku.

Sigueiro

Camino Ingles näyttää olevan  verkkaisten ihmisten camino. Aamulla klo 7 alberga nukkuu. Me alamme pikkuhiljaa pakkailemaan ja astumme ulos 7.30. Olen oikein iloinen, että olemme päässeet aikaisin lähtemisen vimmasta ja lähdemme vasta valoisan tultua.

Tältä näytti alberga aamuauringossa, pyöreä uloke on valtaisa uuni, jäänne menneiltä hostalin ajoilta.

Alberga oli puron varrella. Täällä olemme ihmetelleet jokien kirkkaita vesiä. Ihan sateen jälkeen  voi vedessä olla sameutta, mutta muuten vesi on kirkasta kuin vuoripuroissa.

Tämän päivän tie oli helppo, alamäkeä ja tasaista enimmäkseen. Suurin osa tiestä oli päällystettyä kylätietä, jokunen metsätaival mukana. Tavoitimme kaksi baaria, ensimmäinen oli 7 km päässä Brumasta (tosi  albergan viereisestä baarista olisi saanut aamiaisen, mutta Miehellä ei ollut vielä nälkä). Toista baaria mainostettiin viimeisenä stoppina ennen Siqueiroa, mutta se ei ollut auki ainakaan vielä klo 11.

Siispä olimme perillä kahden maissa ja suuntasimme ensimmäiseen peregriinoille tarkoitettuun hostalliin, hostal Miras, josta joku vanha opaskirja mainitsee. Se oli tien vierellä, halpa, doubleroom 24 €, siisti, mutta varmaan parhaat päivänsä nähnyt, koska muita ei tänne tullut. Jotkut näyttivät suuntaavan Hostal Siqueiroon, se on parin korttelin päässä katu alas ja siellä on myös eräänlainen aukio. Sitä mainostetaan bed&brekfast paikkana.

Matkoillamme olemme nähneet paljon kesken jääneitä rakennuksia. Jopa kerrostaloja, joissa ikkunat ammottavat tyhjyyttään, mutta paljon myös omakotitaloja. Liekö rakennusliike mennyt konkurssiin tai yksityiseltä loppuneet työt ja samalla rahat.

Unelmat ja niiden romahtaminen.

Tänään sain jopa kuvattua aasin. Se tuli ihmettelemään ohikulkijoita.

Päivän oksitosiini alkoi virrata jo sängyssä, kun ajattelin, että pian pääsen kävelemään. Kävellessä tuntui hyvältä, kun mistään ei kolottanut, tie oli hyvä, kengät eivät painaneet, polvi ei valittanut ja aurinko paistoi. Erityistä iloa on tuonut myös se, että kahvia ostaessamme  myyjä panee peregriinon lautaselle kakkupalan, muffinssin tai pikkuleivän. Uskon, että hän itsekin saa antaessaan mielihyvää, sillä sanotaanhan että antaessaan saa. Nyt neurotieteet on sen todistanut toteamalla, että antaessa tai auttaessa alkaa erittyä dopamiinia, joka on myös mielihyvähormoni, mutta sillä on riippuvuutta tuova vaikutus. Antaja haluaa antaa muulloinkin. Samaa hormonia erittyy hyvän syömisessä (suklaa), juomisessa ja seksissä...... haluan lisää. Ihmettelen tässäkin Luojan suurta viisautta;  tehdä ihminen riippuvaiseksi altruistisesta toiminnasta, niinpä maailmassa autetaan ja ilahdutetaan muita. Eihän se aina toimi, mutta alunperin oli näin. Luulen, että lukija voi allekirjoittaa kokemuksen, että antaessaan tai auttaessaan ei suinkaan jää itse surkuttelemaan että voi miksi tuon tein, vaan päinvastoin mielen ilo kannattelee pitkään.

Päivän ääni  oli käpytikka tai joku tikka, niin tuttu tokotus seurasi meitä

Maanviljelijä minussa miettii miten voisin monipuolistaa kaalin käyttöä. Täällä kaalia viljellään ympäri vuoden. Lehtikaaliakin on isot alueet. Minä olen kasvattanut sitä muutaman yksilön, pakastanut ja käyttänyt persiljan tapaan, mutta nyt voisin runsastaa sen käyttöä.

Päivän kukka metsäorvokki. Tänään sitä on ollut erityisen suuria mättäitä.

Tämän päivän peregriinosaldo 13 itsemme mukaan lukien. Vapun aattona tapasimme usalaisen pojan (varmaan mies), joka asui Madridissa ja opetti englantia. Hän sanoi lähteneensä viikonlopuksi vaeltamaan (117 km viikonloppuna - aika, hyvä, tosin linja-autojakin kulkee) Saksalaisia on paljon tällä reitillä, melkein kaikkien vaeltajien kanssa voi puhua englantia onhan tämä the english Way.

Eilisen Meson Museon pihan risti oli koskettava. Sen päällä ja poikkipuulla oli paljon kolikoita.

Joskus mietin, miksi camino kulkee kaupunkien sivukatuja ja kylän laitakatuja, ei suinkaan pääväylää. Joku tarina kertoo, että sivukaduilla asuvat ovat toivoneet caminoa kulkevaksi talojensa ohi, että pyhiinvaeltajat voivat siunata seutua, heidän talojaan ja heitä ja rukoilla heidän puolestaan. Kunpa muistaisimme.

Bruma ja vappupäivä

Yksi päivä voi sisältää monta yllätystä. Ne alkoivat kun astuimme albergan ovesta ja saavuimme Petanzosen Platza de Majorille. Puoli kahdeksan aikaan siellä koottiin myyntipöytiä isolla touhulla. Siis vapputoria. Poissa olivat eiliset moottoripyörät ja Amerikan raudat. Vapputori ei ollut suomalainen krääsätori, vaan sillä myytiin taimia, laatikoittain erilaisia salaatteja, kaaleja, tomattia, isoja nippuja purjon taimia ja muita sipuleita yms., sitten siellä oli vihanneksia, hedelmiä ja vaatekojujakin. Siis tavallinen toripäivä tai markkinat.

Toinen yllätys oli 200 m korkeudessa. Maa oli kuurassa ja lämpömittari näytti + 1.

Pellolla voit nähdä kuuran. Kymmenen maissa kun istuimme auringossa mutustelemassa leipää ja juustoa aamiaiseksi, lämpötila oli jo 24. Kävellessä lämpötila vaihteli 12-18 välillä. Kiipeämisessä auttoi tuuli.

Kolmas yllätys oli siinä, kun olimme varautuneet baarittomaan taipaleeseen, niin puolivälissä olikin vuoden vanha Meson Museo Xente no Camino. Se on erityisen siisti kahvila/ravintola/majoituspaikka. Emäntä puhuu hiukan englantia. Isäntä saksaa. Netistä Camino forumilta  olin lukenut, että moni käytti sitä lounaspaikkanaan sopivasti ennen vaativia loppunousuja.

Tänään laitan vähän kuvia, koska yhden kuvan latautuminen kestää vähintään 5 minuuttia, olemme huonon internet-yhteyden alueella.

Olimme psyykanneet itsemme vaativaan nousuun. 350 m kolmella kilometrillä on aika ponnistus ja niin  se olikin. Kuitenkin kun olimme varautuneet vielä pahempaan, saimme ihmetellä vuoren huipulla, että tässäkö se nyt oli. Mieskään ei tarvinnut suklaata energialähteeksi. Yhdet banaanit söimme puolessa välissä.

Tämä Bruman alberga noudattaa muitten Ingesin  alberkojen tyyliä; tilava, siisti, puulattia, valoisa. Edellinen ja tämä on tehty uudistaen vanha peregriinojen hospital (tarkoittaneeko sairaalaa vai majapaikkaa). Olen tainnut todeta, että muutenkin Galitsian albergat ovat olleet erinomaisia. Kaikissa on kertakäyttölakanat ja tyynyliinat.

Päivän ääni   on ollut aasien mylvähdykset tai mölinät. Mikähän sana kuvaisi niiden ääntelyä parhaiten. Ääni tuttu Afrikasta öiseen aikaan, kun nukuimme kuistilla tai ikkunat muuten auki (verkot ikkunoissa).

Maanviljelijä minussa ihmettelee ruokamultakerroksia. Tien laidalla voi olla monta metriä korkea penger ja se on kokonaan ruokamultaa. Siinä olisi myyntiartikkeli jos oltaisiin Suomessa.

Päivän oksitosiiniannos lisääntyi kun pari kertaa näimme pieniä lapsia. Ensimmäinen lapsi oli äitinsä sylissä kun väki tuli kirkosta. Lähellä olevat ihmiset kiinnittivät kaiken huomionsa lapseen ja hymyilivät. Sammoin kävi baariin isänsä kanssa tuleiden kahden pienokaisen kohdalla. Asikkaat hymyilivät ja me myös. Samalla kouraisi suloinen lastenlasten ikävä.

.....

KAHTA asiaa mietin. Luin Ruthin ja Miken blogista, että he olivat tavanneet yhdessä kylässä perheen, joille oli syntynyt pieni poika. Lapsi oli ensimmäinen 17 vuoteen tuossa kylässä. Nuori perhe oli kertonut, että kylistä tulee maanviljelys loppumaan, kun vanhat kuolevat tai eivät jaksa. Nuoret eivät jatka. Mitä tapahtuu kylille? Monissa pienissä kylissä ei ole mitään muuta elinkeinoa kuin maanviljelys, kasvimaat ja karja.

Mitä tapahtuu luostareille? R ja M olivat Samoan luostarissa, kuten mekin ranskalaisella reitillä. Se on hyväkuntoinen, elinvoimaisen näköinen suuri luostari. Sielläkin on vain 8 munkkia. Miten katolinen kirkko voisi kehittää luostarilaitosta, että se voisi pysyä elinvoimaisena? Rakennukset ovat olemassa ja historia. Enää ei ehkä löydy koko elämäksi sitoutuneita munkkeja. Luulen, että on olemassa keinoja, joilla luostarit voisivat uudistua ja säilyä.

Meikäläisten päivä voi olla tällainen (esimerkkinä tämä päivä); herätys 6.30, liikkelle 7-7.30.Albergoista poistuttava 8 mennessä. Pari tuntia kävelyä, aamukahvi ja bocadillo, tänään vettä, leipää ja juustoa. Kävelyä, kävelyä. Mies sanoo, että hänelle päivän matka on projekti. Siksi hän ei hengaile turistina. Toki voimme pysähtyä ja syödä hedelmät, käydä kaupassa, jos sattuu matkan varrelle, käydä toisessa kuppilassa kahvilla tai zumolla ( ja kaakaolla). Perillä olemme 14-15.30. Tänään 28 km matka nousuineen taittui setsemässä tunnissa. Sitten suihku ja pyykki. Päivän h-hetki endorfiineineen on vetäyyä makuupusiin ja katsella opaskirjoja mistä on tultu ja mihin huomenna. Sitten lepoa, valokuvien lataus tabletille ja blogin kirjoitus. Tämä on minulle ilo.

Tänään pääsimme syömään jo klo 16.30. Albergan lähellä on baari joka on auki aamiaisen aikaan ja klo 13-20.30. Opaskirjat kertovat epämääräisesti mahdollisesta baarista ja kahden kilometrin päässä olevasta kylästä, josta saa ruokaa, mutta tuo baari näyttää olevan tukevasti kylään kuuluva. Siellä oli jopa paljon vappuruokailijoita.

Näin kuluu päivä, näin kului vappu. Seuraavaksi on pidettävä itsensä pari tuntia hereillä  jotta unta riittäisi yöksi. Myöhäinen illallinen auttaa siinä, nyt olemme jo oikeastaan tottuneet siihen, että illalla viimeksi syödään.

Säät ovat suosineet meitä. 17 vaelluspäivää, joista komena on satanut. Lopuiksi päiviksikin on luvassa hyvää säätä.

Vihjeeksi peregriinoille: villakerrasto tai silkkivilla on ehdottoman hyvä. Albergat ovat usein kylmiä. Kesöllä niitä voi kutsua ihanan viileiksi. Suihkun jälkeen kaipaa lämmintä ylleen. Suihkutilat ovat kylmiä, joten lämmin on kovaa valuuttaa. Yöksi kyllä vaihdan 80 g painavan silkkipaitulin, sillä suon muille vaatteille yönajaksi oman levon ja tuuletuksen ajan. Villakerrasto on minulla ollut aina mukana - se on mukava myös illalla ulkona muiden vaatteiden alla.