Sigueiro

Camino Ingles näyttää olevan  verkkaisten ihmisten camino. Aamulla klo 7 alberga nukkuu. Me alamme pikkuhiljaa pakkailemaan ja astumme ulos 7.30. Olen oikein iloinen, että olemme päässeet aikaisin lähtemisen vimmasta ja lähdemme vasta valoisan tultua.

Tältä näytti alberga aamuauringossa, pyöreä uloke on valtaisa uuni, jäänne menneiltä hostalin ajoilta.

Alberga oli puron varrella. Täällä olemme ihmetelleet jokien kirkkaita vesiä. Ihan sateen jälkeen  voi vedessä olla sameutta, mutta muuten vesi on kirkasta kuin vuoripuroissa.

Tämän päivän tie oli helppo, alamäkeä ja tasaista enimmäkseen. Suurin osa tiestä oli päällystettyä kylätietä, jokunen metsätaival mukana. Tavoitimme kaksi baaria, ensimmäinen oli 7 km päässä Brumasta (tosi  albergan viereisestä baarista olisi saanut aamiaisen, mutta Miehellä ei ollut vielä nälkä). Toista baaria mainostettiin viimeisenä stoppina ennen Siqueiroa, mutta se ei ollut auki ainakaan vielä klo 11.

Siispä olimme perillä kahden maissa ja suuntasimme ensimmäiseen peregriinoille tarkoitettuun hostalliin, hostal Miras, josta joku vanha opaskirja mainitsee. Se oli tien vierellä, halpa, doubleroom 24 €, siisti, mutta varmaan parhaat päivänsä nähnyt, koska muita ei tänne tullut. Jotkut näyttivät suuntaavan Hostal Siqueiroon, se on parin korttelin päässä katu alas ja siellä on myös eräänlainen aukio. Sitä mainostetaan bed&brekfast paikkana.

Matkoillamme olemme nähneet paljon kesken jääneitä rakennuksia. Jopa kerrostaloja, joissa ikkunat ammottavat tyhjyyttään, mutta paljon myös omakotitaloja. Liekö rakennusliike mennyt konkurssiin tai yksityiseltä loppuneet työt ja samalla rahat.

Unelmat ja niiden romahtaminen.

Tänään sain jopa kuvattua aasin. Se tuli ihmettelemään ohikulkijoita.

Päivän oksitosiini alkoi virrata jo sängyssä, kun ajattelin, että pian pääsen kävelemään. Kävellessä tuntui hyvältä, kun mistään ei kolottanut, tie oli hyvä, kengät eivät painaneet, polvi ei valittanut ja aurinko paistoi. Erityistä iloa on tuonut myös se, että kahvia ostaessamme  myyjä panee peregriinon lautaselle kakkupalan, muffinssin tai pikkuleivän. Uskon, että hän itsekin saa antaessaan mielihyvää, sillä sanotaanhan että antaessaan saa. Nyt neurotieteet on sen todistanut toteamalla, että antaessa tai auttaessa alkaa erittyä dopamiinia, joka on myös mielihyvähormoni, mutta sillä on riippuvuutta tuova vaikutus. Antaja haluaa antaa muulloinkin. Samaa hormonia erittyy hyvän syömisessä (suklaa), juomisessa ja seksissä...... haluan lisää. Ihmettelen tässäkin Luojan suurta viisautta;  tehdä ihminen riippuvaiseksi altruistisesta toiminnasta, niinpä maailmassa autetaan ja ilahdutetaan muita. Eihän se aina toimi, mutta alunperin oli näin. Luulen, että lukija voi allekirjoittaa kokemuksen, että antaessaan tai auttaessaan ei suinkaan jää itse surkuttelemaan että voi miksi tuon tein, vaan päinvastoin mielen ilo kannattelee pitkään.

Päivän ääni  oli käpytikka tai joku tikka, niin tuttu tokotus seurasi meitä

Maanviljelijä minussa miettii miten voisin monipuolistaa kaalin käyttöä. Täällä kaalia viljellään ympäri vuoden. Lehtikaaliakin on isot alueet. Minä olen kasvattanut sitä muutaman yksilön, pakastanut ja käyttänyt persiljan tapaan, mutta nyt voisin runsastaa sen käyttöä.

Päivän kukka metsäorvokki. Tänään sitä on ollut erityisen suuria mättäitä.

Tämän päivän peregriinosaldo 13 itsemme mukaan lukien. Vapun aattona tapasimme usalaisen pojan (varmaan mies), joka asui Madridissa ja opetti englantia. Hän sanoi lähteneensä viikonlopuksi vaeltamaan (117 km viikonloppuna - aika, hyvä, tosin linja-autojakin kulkee) Saksalaisia on paljon tällä reitillä, melkein kaikkien vaeltajien kanssa voi puhua englantia onhan tämä the english Way.

Eilisen Meson Museon pihan risti oli koskettava. Sen päällä ja poikkipuulla oli paljon kolikoita.

Joskus mietin, miksi camino kulkee kaupunkien sivukatuja ja kylän laitakatuja, ei suinkaan pääväylää. Joku tarina kertoo, että sivukaduilla asuvat ovat toivoneet caminoa kulkevaksi talojensa ohi, että pyhiinvaeltajat voivat siunata seutua, heidän talojaan ja heitä ja rukoilla heidän puolestaan. Kunpa muistaisimme.