Monday, September 12, 2011

Ajatukset Armeniassa, ruumis Vaasassa. Saunan jälkeen.


Kotona maanantai-iltana. Armenialainen liturgia taustamusiikkina ja vielä kertaus, miten matkan loppuosa sujui.
Eilen opin kaksi uutta rukoilemisen tapaa. Olimme iltapäivällä Annan perheen luona päivällisellä ( Amalian serkun perhe). Isäntä kertoi, että tämä päivällinen kuului armenialaiseen traditioon ja oli eräänlainen kiitosuhri. Kun on tapahtunut jotain hyvää, ”uhrataan” lammas, se suolataan kirkossa pyhitetyllä suolalla ja siitä valmistetaan paljon ruokaa. Sitä syödään suvun ja joskus naapureidenkin kanssa. Paikalla oli  kymmnenkunta henkeä.
Niin, se uusi rukoustapa oli se, että perheen isä kohotti maljan ja rukoili. Yhdellä kierroksella kiitettiin, sitten siunattiin perheiden lapsia. Sitten siunattiin naisia, koska jos naiset voivat perheessä hyvin, koko perhe voi hyvin. Minä puolestani rukoilin maljan kera, että miehet oppisivat tekemään vaimonsa onnelliseksi, että perhe voisi olla onnellinen. Ja pakko minun oli myös kohottaa yksi maljarukous Sinin ja Hannun pienen murusen puolesta, kun häntä on odotettu syntyväksi koko viikon. Aina kun puhelimeni on ilmaissut, että tekstiviesti tuli, joku porukasta on huudahtanut; ”Nyt vauva on syntynyt”. Vauva on odottanut, että mummi saa olla matkalla rauhassa ja sitten syntyy.
Toinen uusi rukoustapa oli iltapäivällä International Evangelical Churchissa. Se oli kodikas jumalanpalvelus, jossa mm. kysyttiin, onko kenellä rukousaiheita. Niitä oli monella. Sitten pastori jakoi kirkkoväen neljään ja antoi kullekin salinosalle omat rukousaiheet äsken mainituista. Sitten rukoilimme niiden puolesta kukin oman rukouksemme ja omalla tavallamme, mutta yhtä aikaa. Toiset rukoilivat puoliääneen, toiset hiljaa. Tehokasta; kukin osallistui ja aikaa kului muutama minuutti.
Muistui mieleen Namibiassa Apostolisen kirkon rukouskokoukset iltapäivällä puoli neljä. Ensin muutama laulu. Sitten pappi rukoili, sitten kaikki polvistuimme ja rukoilimme yhteen ääneen kukin omien asioiden puolesta. Viisitoista minuuttia ja rukouskokous oli ohi. Minulle oli vahva elämys rukoilla omalla kielelläni tuon 
monikielisen joukon keskellä oman perheeni puolesta.

Eilinen päivä siis alkoi Apostolisen kirkon jumalanpalveluksella. Lähdimme uskontunnustuksen jälkeen pois, koska viimeiseen päivään oli vielä suunniteltu monta ohjelmaa. Sunnuntai oli yksi Armenia kirkon viidestä suuresta juhlapyhästä. Siksi nuoret ehdottivat laitakaupungin kirkkoa, koska keskusta kirkot olisivat tupaten täynnä. Täynnä oli tuokin kirkko ja jälleen nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Ymmärsin messun symboliikasta jo enemmän. Kaikki toistuu viikosta toiseen samana. Ehkä se on turvallista ja tuttua. Huomasin, että ihmiset kirjoittivat lappuja. Ne olivat esirukousaiheita, joitten puolesta diakonit rukoilivat hiljaisesti rukousjakson aikana. Ihmisille näytti olevan tärkeää, että kulkueen aikana (kerroin, että se symbolisoi Jeesuksen kulkemista kansan keskellä) he saivat koskettaa papin ristiä tai diakonin kantamaa viiriä/lippua. Viime sunnuntaista unohdin kertoa, että messun päätyttyä Katolikos tuli kulkueen jäljessä ja ihmiset tulivat lähelle, että hän koskettaa heitä. Varmaan se on siunaus tai esirukous.


Katolikos kansan keskellä ensimmäisenä sunnuntaina.


Jedan oli kutsunut kirkkoon ystävänsä Nikolayn ja Gayanen (ja pikkuprinsessa Naden) He ovat opiskelleet USAssa, joten he osasivat hyvin englantia ja heiltä saatoin kysellä kirkon toiminnasta. Minua kiinnosti erityisesti, onko heillä messun lisäksi muuta toimintaa ja onko nuorille jotain omaa. Kuulemma vaihtelevasti. Joissain seurakunnissa on erityistä nuorten toimintaa. Siihen sisältyy mm humanitaarista vapaaehtoistyötä . Kuulin Annelilta että joissain seurakunnissa on myös raamattupiirejä ja muita kokoontumisia, kuten meilläkin herätysliikkeitten piirissä. Niistä ei julkisesti puhuta eikä ilmoitella.Ja hämmästuksekseni Gayannella oli lahjana minulle kaksi pussillista erilaista yrttiteetä. Siu, siu. Ja noomi antoi kirkkomusiikkia, jota olin toivonut löytäväni.

Uskontunnustukseen oli hyvä päättää kirkkoreissu. Se on meille yhteistä. Menimme Vernassais-markkinoille. Ne ovat lauantaisin ja sunnuntaisin eräässä puistossa. Siellä on edustettuna kaikki kädentaito, mitä Armeniasta löytyy. Sieltä löytyy matkamuistot ja käyttöesineet. Hand made. Minun tapani on ostaa matkamuistoksi joulukuusen koriste, jos suinkin löydän. Joulunsa sitten kertaamme koriteiden tarinoita. Löysin puisen joulunkellon, jossa oli Maria ja Jeesus-lapsi ja granaattiomenasta kuivatun koristeen ja muutaman taidekirjan.
Sitten kiitospäivällinen, joista mainitsin. Kysyin, kokoontuuko suku näin usein syömään yhdessä, nythän olimme olleet kolme kertaa koolla viikossa. Kuulemma pari kertaa kuukaudessa. Nyt oli Venäjällä ja Georgiassa asuvia sukulaisia käymässä, niin se oli hyvä syy kokoontua. Ihmettelen sitä, että emännät eivät istu pöydässä, vaan palvelevat meitä vieraita ja muita perheenjäseniä. Nytkin perheen äiti ja Anna kulkivat keittiön ja ruokailuhuoneen väliä.

Puoli viideksi menin International Evagelical Churchin jumalanpalvelukseen yhdessä Annelin kanssa. Se oli kotoinen ja vapaamuotoinen kokoontuminen. Läsnä oli viitisenkymmentä etenkin opiskelijaa ja muutamia lapsiperheitä. Opiskelijat tulevat läheisistä maista Jerevanin yliopistoon ja löytävät seurakunnan tästä englanninkielisestä kirkosta. Kun uusia esiteltiin, huomasin, että moni osoitti jotain toveriaan, joka oli kutsunut hänet kirkkoon. Great. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kristillinen opiskelijatyö on avainasemassa.
Sitten yllätys yllätys. Vieressäni istui paikallisen IFESin työntekjä. IFES on kansainvälinen opiskelijajärjestö, jolla on toimintaa yli 150 maassa. Suomessa Opiskelija- ja koululaislähetyksen työ on osa IFESin työtä. Olen ollut opiskeluaikana mukana tuossa järjestössä aktiivisesti ja nyt olen sen liittohallituksessa ja mielelläni palvelen opiskelijailloissa ja leireillä. Ja nyt ilmielävä IFESin työntekijä oli vieressäni. Arvata saattaa, että yhteys syntyi heti.
Alla olevista kuvita voi  nähdä tämän päivän kahden jumalanpalveluksen eron. Oikeastaan ne edustivat äärilaitoja; toinen traditioon perustuva, samana toistuva. Toinen epämuodollinen, tässä ajassa oleva, kuulijoiden elämäntilannetta reflektoiva. Viimeksi mainitussa oli myös osio, jossa pappi kysyi, halusiko joku jakaa, mitä hänen elämässään oli viime viikkoina tapahtunut tai mitä Jumala oli tehnyt. Muutama käytti pienen puheenvuoron. Hyvä on, että tarjolla on monenlaista tapaa olla Jumalan edessä. Ehkä kukin löytää omalle persoonalleen sopivan.

Nyt sunnuntaina liturgiaa toimittamassa oli yksi pappi ja viisi diakonia ja kolme kuoripoikaa ( ehkä 9 v)

 Illalla vielä kävin Marun äidin ja siskon kanssa syömässä eksoottisessa armenialaisessa paikassa. Siellä sain nähdä, miten lavash-leipää tehdään
.Kumpi on äiti ja kumpi on tytär?
Lavash on tehnyt minuun niin suuren vaikutukuksen, että haluan lukijoille selventää, miten sitä tehdään. Ensin kaulitaan ohut levy.
Sitten se pannaan kankaiselle alustalle. Ilmeisesti se irtoaa siitä hvyin.
Uuni on kaivettu lattiaan, pohjalla hiillos ja äskeisellä levyllä ohut lavash painetaan uunin seinään. Miten ihmeessä kädet ei pala??? Liike oli nopea.
Kepillä se otetaan pois.
Tässä yksi käyttötapa. Pane lavashin päälle mitä sattuu olemaan.
Ja sitten syömään.
Nykyään lavashia paistetaan uunissa. Kuva on sunnuntain kirkon alakerrasta, jossa paistetaan leipää ja myydään kirkon työn hyväksi.
..........takaisin illalliselle.......
Ja sitten vielä armenialainen  tanssi jälkiruuaksi. Marun sisko halusin opettaa minulle armenialaista tanssia. No mikäs siinä, ravintolan iso piha oli täynnä tanssijoita, kyllä sinne joukkoon yksi mummo mahtuu omine korografioineen.  Oli hauska havaita, että tanssimassa oli mummot ja vaarit ja nuoret ja vanhat ja lapset ja pikkulapset isänsä hartioilla. Ehkä armenialaisessa tanssissa on joku koreografiakin, mutta näytti siltä, että kukin etsi oman responsinsa musiikkiin tai vuoropuhelun ryhmänsä tai parinsa kanssa. Hauskaa se oli ja sopii minullekin oikein hyvin. Kun on nuorena jäänyt perustanssit oppimatta, niin kuvioita ei enää vanhana opi valssia enempää. Ja kuitenkin kun on hauska tanssia niin tämä ei vaadi virtuoosista taitoa. Toki joukossa oli virtuoosejakin, mutta erityisen hauska minusta oli kun pyylevät mummotkin olivat mukana.

Armeniassa voi tavata elämää laidasta laitaan. Kansa on älyllisesti lahjakasta. David sanoi, että Neuvostoliiton vallan aikana heidän maassaan suoritettiin eniten yliopiston loppututkintoja, mitä missään muussa NL;n alaisessa maassa. Kansa on yritteliästä ja erityisesti he haluavat löytää väyliä vientiin. Kun olimme vuorilla, siellä saattoi nähdä elämää toisesta laidasta. Telttarykelmiä, kuin koko joukkueen telttoja. Jezdi-niminen etninen ryhmä harjoittaa elinkeinonaan karjan kasvatusta ja asuu kesät vuorilla teltoissa. Näimme isoja lammas ja lehmälaumoja. Miehet olivat paimenina. Ramadan aikaan he myyvät muslimeille lampaansa ja saavat aikamoiset määrät rahaa. Heillä on kaupungeissa asunnot talveksi ja autoilla he kulkevat vuorille.

Nyt alkaa olla loppulauseen aika. Eilen illalla/yössä tuli kirjoittamisen raja vastaan. Kello oli kaksi kun nuoriso sai poltettua kuvat ja netistä löytyvää messumusiikkia. Sitten en enää jaksanut kirjoittaa, kun aamulla oli herätys klo 4 ja lento kotimaahan alkoi klo 7. Aeroflotissa näyttää olevan tapana taputtaa voimallisesti, kun kone laskeutuu. No, viimeviikon uutisten jälkeen saa olla onnellinen, että olemme saaneet lentää turvallisesti. Vaan eipä Finnairin koneessa taputella, kun tullaan Hkiin, vaikka kone on täynnä samoja ulkomaalaisia kuin Jerevanissa tai Moskovassa.
Oli muuten aikamoinen tunne, kun Moskovassa koneeseen noustessa saatoin sanoa; ”Päivää” tai Hgin lentoasemalla mennä melkein ainoana passin tarkistukseen paikassa, jossa luki KANSALAISET.
Kotona. Onnellisena. Kiitollisena. Matkasta rikkaana. Vielä riittää paljon sulateltavaa, kuvien katselua, musiikin kuuntelua, hedelmien syöntiä. Ja myös ruuan sulattelua.
Armeniassa käynti tuskin jää viimeiseksi. niin paljon koin vilpitöntä ystävyyttä ja tutustuin ihmisiin, joita voi sanoa ystäviksi. Ihmettelen voita nuoria, jotka innolla jaksoivat kulkea tällaisen vanhan ladyn kanssa. Ja olimme jopa samalla aaltopituudella. Meillä oli hauskaa yhdessä. Viimekin yönä lopuksi nauroimme kuin teini-ikäiset. Tomaateista saimme vitsin aiheen. Olin sanonut, että haluan neljä tomaattia Suomeen, että saan kotona ja työpaikalla näyttää, miten hyviä armenialaiset tomaatit ovat. Satenikin suomen taito on vielä vähän kesken; olin kirjoittanut 4 kpl ja hän luki 4 kg. Niinpä tomaatteja oli ostettu neljä kiloa. Niistä riitti hauskuutta moneen lähtöön. Kuvittelimme, että kuljen viemässä kahta tomaattia Turkuun ja Tampereelle ja Helsinkiin ja Espooseen ja työpaikalle yms…..Ihanat ihmiset.
Niin ja yhteys Anneliin varmasti jatkuu. Miten vieraan ihmisen kanssa voi syntyä muutamassa hetkessä sellainen yhteys ja ymmärrys. Ja vähän minulla on sellainenkin tuntu, että kontakti Armenian IFESiin tulee jatkumaan, Tuleehan heidän pääsihteerinsä Annelin vieraaksi helmikuussa Suomeen.
Kiitos Jumalalle kaikista niistä pienistä johdatuksista, jotka ovat kuljettaneet tähän hetkeen. Kaikki alkoi Jedanin rukouksesta, että Jumala lähettäisi Satenikin tielle enkelin. Ensimmäinen enkeli oli Säde syyskuussa kaksi vuotta sitten Seinäjoen asemalla.
Avoinna tulevaisuudelle.
 Näkemiin Armenia, näkemiin Araratin vuori, näkemiin kaikki hyvät ystävät, joista vain osa on kuvassa!

Saturday, September 10, 2011

Metsäisille vuorille hyvässä seurassa

Armeniaan asti piti tulla, että pääsin huristelemaan hiihtohissillä. Tsakhkadzor on suurin hiihtokeskus täällä. Hiljaisella hiihtohissillä oli mukava nousta vuorelle puiden yläpuolelle. Huom. puiden, koska retkellämme olimme vuoristossa jossa oli paljon puita, kuin olisimme olleet Ranskassa tai Espanjassa tai jopa etelä-Suomessa.
 Tänään pääsin oikean vaeltamisenkin makuun kun kävelimme Dilijanissa kävelyreittiä ylös vuorelle vanhojen kappelien luo. Kerroin jo, että minulle vaeltamisen idea on uteliaisuus: mitä tuon mutkan takana, mitä tuolta huipulta näkyy.

Mutkan takana voi olla vaikka Jukhtakvankin 1200-luvulla rakennettu kappeli. Paikalla oli kaksi kappelia. Sisarukset olivat rakneteneet ne. Tyttö sanoi, että hän rakentaa kauniin ja poika sanoi, että hän rakentaa kestävän. Tarina ei kerro, kumpi on kumpi. Toinen on kyllä vahvistettu rautaisella kehikolla.

Olemme olleet kaksi päivää matkalla; ensin Tsakhkadzorin maisemat, sitten Sevanin järvi, ainoa Armenian iso järvi, sitten yöpyminen Dilijanissa, tänään vaellus aamupäivällä. Ja kirkkoja ja luostareita matkalla: Kecharis Tsakhkadzorin lähellä, Monastry of Sevan ja Haghartsin Dilijanissa. Jokaisella kirkolla on oma tarinansa. Mieleeni tuli muisto eräältä Lontoon matkalta. Olin käynyt Westminster Abbeyssa, ST. Paulsin Katedraalissa, ST. Martin in the Fieldsin kirkossa ja sitten menin erääseen pieneen kirkkoon aivian Harroldsin vieressä. Ovessa oli ilmoitus taidenäyttelystä. Täitten tekijänä oli kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä parantunut tyttö. Kirkossa tapasin ihmisiä, he tulivat juttelemaan, joimme kahvia, tapasin pastorin, joka kertoi seurakunnastaan. Sanoin hänelle, että olen käynyt monessa kirkossa, jotka ovat museoita, mutta nyt olen tullut elävään kirkkoon.
Armenian historia on kirkon historiaa. Jos ymmärsn oikein, katolikos on ollut myös valtion pää aina Neuvostovallan alkuun asti.
Yövyimme Dilianissa ilmeisesti tuttavan tuttavan tuttavan talossa. Iso talo ja iso puutarha.
Talo Dilijanissa ulkoa

Sisältä se näytti mm. tältä. Perhe nukkui naapuritalossa, joten talo oli meidän käytössä tyyliin bed without breakfast


Maailmalla kulkiessa olen ihmetellyt kerrostalon parvekkeita, jotka ovat täynnä pyykkiä. Venetsiassa ihmettelin kun kanaalien yli talosta taloon oli asetettu pyykkinaru ja pyykit.Suomessa sitä harvoin näkee. Täällä alan ymmärtää sitäkin systeemiä. Missäs muualla kuivatat!!!!Tässäkin talossa oli pyykkinaru parvekkeelta kiinnitettynä pihalla olevaan tankoon ja narua veivaamalla sai pyykin siirtymään. Kätevää.

Kaupunkiin tultuamme tänään kävimme vanhojen käsikirjoitusten museossa, Materadanissa Kyllä ihmiskunnassa on tehty paljon käsityötä myös kirjoittamalla ja kuvittamalla kirjoja. Ihmettelen miten värit ovat pitäneet. Esim punainen on jostakin madosta saatua. Tämä maa on täynnä  ns. ristikiviä. Munkit ovat hakanneet kiviin armenialaisia ristejä ja koriselleet ristin ja kiven . Niitä on tietysti kirkoissa, mutta niitä voi tavata muuallakin. Aikaa vievää käsityötä sekin.
Tämän kansan juuret, identiteetti ja ylpeys ovat historiassa. Eikä ihme, onhan Armenia ollut olemassa ennen ajan laskun alkua. Suomella on lyhyt historia siihen verrattuna. Maassa asuva kansa taistelee köyhyyden (pienten palkkojen ) kanssa. Kuitenkin väki on yritteliästä, sinnikästä ja älykästä. David vie mineraalivettä ja tuoremehuja  Arabiemiirikuntaan. Hän haluaisi laajentaa vientiä muihin maihin. Valtio ei elätä kansalaisiaan, jokaisen on läydettävä itse elantonsa.
Puhuimme joskus alkoholista ja David ihmetteli, miksi ihmeessä suomalaiset juovat; “Teillä on kaikkea. Valtio pitää teistä huolta, auttaa ja tukee, miksi ihmeessä suomalaisen pitää juoda humaltuakseen”. Samaa tietysti kysyin minäkin. Kerroin, että suomalaiset eivät ole sydämessään tyytyväisiä. Materia ei ravitse ihmisen sielua.
Mutta palataanpa eilisen päivän alkuun. Menimme koko nuorisoporukka ja Amalia Kehitysvammaisten päivä- ja kuntoutuskeskukseen. Anneli johtaa päiväkeskusta. Alle kouluikäiset lapset tulevat sinne kolmeksi kuukaudeksi. Vanhemmat ovat vahvasti toiminnassa mukana. He saattavat seurata kuntoutusta, osatakseen jatkaa sitä kotona. Lapset ovat päiväkeskuksessa 4 h. Vanhemmille on viikottain seminaareja, joissa opastetaan kehitysvammaisen lapsen kanssa elämisestä. Vertaistuki ja ystävyys vanhempien kesken on suuremmoinen ja arvokas asia. Projekti on kolme vuotta vanha ja Suomenkin ulkoministeriöltä anotaan vielä kolmeksi vuodeksi lisärahoitusta. Asenteiden muutosprosessi vammaisia kohtaan on suurin haaste.
Itsekin aistin samaa ilmapiiriä kuin mikä oli Jeesuksen opetuslapsilla kun Maria vuodatti  kallisarvoisen alabasteriöljyn Jeesuksen jalkoihin; “Miksi tama haaskaus…” Siis miksi sijoittaa kehitysvammaisten kuntoutukseen paljon rahaa, kun yhteiskunnassa on muitakin tarpeita. Eiväthän he edes tuota mitään. Siinäpä se. Missä ovat yhteiskunnan arvot; tuottavuudessa, vai heikoista välittämisessä.
Olimme pienen hetken lasten kanssa kun heillä oli menossa kuntouttava laulu ja leikkihetki “Barev, barev….” Eli he laululla tervehtivät jokaista ryhmäläistä nimeltä. Kahvihetki johtavan lääkärin kanssa ja sitten kierros myös kaikenikäisille vammaisille avoimella kuntoutusosastolla. Doktor Laura ja Anneli esittelivät meille toimintaa.
Iloitsin niin, että nuoret ja Amalia tulivat mukaan. Itse asiassa Amalia on ollut lääkärinä aikaisemmin kuntotuskeskuksessa. Silloin sen toiminta on ollut vielä erilaista. Emme keskustelleet juurikaan jälkeenpäin kokemuksesta. Ehkä se kuvasti hämmentynyttä mielialaa. Anneli oli ollut yhteyksssä bossinsa Pirkko Säilän kanssa ja Pirkko oli ehdottanut, että Patmoksen radio-ohjelmaan haastateltaisiin minua esim. lentoasemalla tullessani kokemuksistani Patmos-Ararat-projektista. Mielihyvin kerron, kuulinhan tästä projektista ensimmäisen kerran Radio Dein välityksellä. Tuosta kaikesta tuli vähän sellainen Estermäinen olo. Sellainen tulee joskus; “Kenties tätä varten….”
Annelin tarina on merkillinen sinänsä. Yli kaksikymmentä vuotta sitten hän näki unen, jossa ikäänkuin Jumala olisi sanonut, että sinun paikkasi tulee olemaan Kaukasuksella. Oli siinä ihmettelemistä kuntohoitajalla ja sosiaalikasvattajalla. Neljä vuotta hän rukoili ja oli avoin, minne Jumala haluaa johdattaa. Sitten Armenian maanjäristyken jälkeen hän näki Kipinässä ilmoituksen, että Patmoksen Ararat-projektiin etsitään henkilöä. Siinä se oli. Yhdeksänkymmentäluvun alussa hän tuli tähän maahan. Välillä hän oli Israelissa vastaavassa kehitysvammaisten laitoksessa, samoin Aserbaitsanissa ja nyt hän johtaa tätä arvostettavaa ja tuloksellista projektia.
Kun kysyin, mikä on suurin haste tässä työssä, niitä löytyi kaksi. Toinen on asenteiden hidas muuttuminen kehitysvammasten elämän arvostamistaminen ja toinen kuulema kansallinen piirre on kateus. Kun joku menestyy ja saa kiitosta olkoonpa kyseessä hanke tai yksityisen menestys,  sille ollaan kateellisia. Asianomaiset eivät ehkä tunnista sitä. He löytävät moittimisen aihetta ja vikoja ja jos on kyseessä yksittäinen ihminen, he haluavat hänet pois näköpiiristä (työpaikalta). Voin ehkä allekirjoittaa tuon omien havaintojenikin perusteella.
Tänään kävin leikkauttamassa hiukseni. Kuvitelkaa, että lauantai-iltana kävelet ostoskeskukseen ja menet 18.30 Kauneussalonkiin ja siellä ihmiset ovat täydessä työn touhussa. Tytöt selostivat, mitä minulle on tehtävä ja niinpäs itten yksi taitavan tuntuinen kampaaja leikkasi, omistaja katseli vieressä ja kai toinen katselija oli oppilas. Hyvä tuli ja 8 euroa maksui. Tytöt sanoivat, että tavallisesti leikkaus maksaa 5-6 e, mutta ulkomaalaiselta voi ottaa enemmän, ja vielä enemmän olisi parturi ottanut, mutta kun paikallise tytöt olivat mukana.
Olemme kirjoittaneet Shakespearin Hamletin tekstejä uudelleen. Tarkkaavainen lukija muistaa, että Hamlet-kuskimme ei pidä kävelemisestä. Kun edessä on kävelyä, kysymme “To walk or not to walk?” hän muuttaa kysymyksen muotoon; “To walk or to drive?” ja tiedämme vastauksen. Eilen Sevanin rannalla pistäydyimme kahvilan teranssilta ihailemassa järveä. Ryhmäni hämmästykseksi persialaisia miehiä tanssi siellä ikäänkuin itämaista vatsatanssia. Sen he tekivät tosi taitavasti ja persialainen musiikki soi taustalla. Armenialainen mies ei koskaan tanssi, minulle sanottiin. Niinpä kysyin Hamletilta; “To walk or to dance?” Silloin hän kyllä valitsi kävelemisen.
 Amalia oli jälleen mukanamme. Ajattelin vain, löytyyköhän Suomesta nuorten kaveriporukkaa, jotka ottaisivat äidin mukaan kesälomareissulle. Täällä tuo sukupolvet ylittävä yhteys, ystävyys ja rakkaus on vahvasti näkyvää.
Tänään oli isoäiti Satik ja Amalia taas loihtineet armenialaisia herkkuja. Kuin lasangelevyyn käärittyjä jauheliharullia, jotka keitetään maustevedessä. Taikina oli kyllä tehty käsin ja kaulittu ohueksi. Lopputulos oli kuin ruusu.
Nyt olen jo ymmärtänyt, miksi Maru kaipaa lavash-leipää. Se on niin monikäyttöistä. Sen sisään kääritään mitä vain. Piknikeillämme se on ollut perusruoka ja sisään kääritään tomattia, kurkkua, juustoa, makkaraa, kanaa ja vaikka mitä. Se on melkein läpinäkyvä letun tapainen ja se tehdään vedestä, suolasta ja jauhosta. Jedanin äiti tekee niitä ilmaiseksi työkseen, siksi hän tietää koostumuksen. Leipä paistettaan maahan kaivetun kuopan seinillä. Pohjalla on tuli tai hiillos ja lavash levyjä taputellaan seinälle. Mitenhän tuonkin ymmärtäisi.
Tänään oli myös elämysmatkailua pakallisessa pikku bussissa. Täällä 13 hengelle reksiteröidyt kleinbussit hoitavat kaupunkiliikenteen. Sinne voi sulloutua 20-30 henkeä. Ja voitte vain kuvitella mikä tunnelma seisoa kumarassa esim. Puoli tuntia Jerevanin kuumimmissa helteissä, jolloin ulkona on yli 40 C. Nyt kuumuus on vain 23 C ja bussissa noin 16 henkeä. Kokeilin kyllä seisomistakin. Tuli mieleen Namibian joukkolikenne. Siellä sama ihmismäärä saattoi istua farmarin lavalla. Ainakin ulkoilmassa oli vilpoisampaa.

Huomenna on viimeinen päivä. Olen jo alkanut kokoamaan tuliaisia,; hedelmiä monessa muodossa – tuoreena ja kuivattuna, sekoitettuna ja yhdeisteltynä. Uskomattomia makuja tästä maukkaiden hedelmien luvatusta maasta.
Tämä viikko on ollut monella tavalla ainutkertainen. Koskaan en ole ollut niin huolehditu, en edes lapsena, kuin nyt. “Olemme onnellisia, jos sinä olet iloinen. Teemme kaikkemme, että voit hyvin” ja sen he tekevät. Opettelen ottamaan vastaan. Ihana on kyllä kokea huolettomuutta. Mistään ei ole stressiä. Tiedän, että muut ajattelevat puolestani. Aikamoinen sijoitus on sekin, että Hamlet ja Jedan ovat käyttäneet viikon kesästään yhteiseen retkeilyyn. Ja Amalia lomaviikkonsa (Hamlet myös). God bless them.
Korjataan nyt vielä Rubenin sotilasarvo. Hän on majuri, eli yksi iso tähti. Kapteenilla on neljä pientä tähteä- Voi olla muutenkin, että kirjoitan uudelleen Armenian historiaa. Nuoret lukevat blogia googlen kääntämänä hulluna versiona, mutta huomaavat etenkin kirjoitusvirheet.
Nyt ainakin kolme ihmistä on lukenut kirjoituksiani. Kiitos palautteesta.

Thursday, September 8, 2011

Voi tätä armenialaista vieraanvaraisuutta. He rakastavat sitä, että heillä on vieraita tai perhe tai suku kokoontuu yhteen. Illalla olimme Amalian veljen Gervorgin perheen vieraana. Kun ihmettelin ruuan moninaisuutta G sanoi;” Siskoni laittoi niin hienot syntymäpäivä illalliset, että emme voi jäädä huonommaksi”. Ensin oli pöydässä salaatit, lämpimät paprikat ja munakoisot, paistettu kala ja maailman ihanimman perunapuolikkaat, joissa oli juustoa sulaneena päällä. Se olisi jo riittänyt ruuaksi, mutta sitten lautaset vietiin pois ja pöyään tuotiin kiinalaiseen tapaan valmistettua kanaa ja riisiä. Ja sitten vielä jälkiruuat. Juustot olivat siellä välissä. Jälkiruokana pähkinät, karkit, suklaat ja leivokset. Kahvia joi kuka illalla vielä tykkäsi juoda. Pöydän ympärillä oli toistakymmentä henkeä.
Täälä kodeissa ei ole paikallaan isoa ruokapöytää. Se kootaan tarpeen mukaan. Pöytää ei tarvita kun perhe syö arkisin harvoin yhtä aikaa. Täälläkin keittiön ja parvekkeen pöytä on hyvä neljälle, siirrettynä useammalle, mutta Satenik kertoi, että perheenjäsenillä on eri rytmi aamulla ja päivisin myös. Sunnuntaina syödään yhdesä.
Tavallinen kerrostalon piha, mutta sisältä voi löytyä moderni, kaunis, hyvin varustettu ja remontoitu huoneisto, niinkuin Gervorgin kotikin oli

Iloisia ihmisia, paljon naurua ja puhetta ja tietysti maljapuheita million millekin. Täällä en ole nähnyt yhtään juopunutta ihmistä. Niin sanovat muutkin. Viinit, konjakit, vodkat ja muut juomat ovat tarjolla, mutta moni pullo jää avaamattomaksi.
Tämä päivä oli eräällä tavalla top-päivä. Kharbertin lastenkoti oli elämys. Tapasin Annelin keskustassa ja menimme autolla yhdessä Kharbertiin, joka on parikymmentä kilometriä Jerevanista. Tuosta paikasta tuli Patmos lähetyssäätiön projekti 1990-luvulla ison maanjäristyksen jälkeen. Suomesta tuli väkeä auttamaan maanjäristyksen uhreja ja lääkäri Marja Rantanen näki sattumalta kehitysvammaisten lastenkodin ikkunasta sisään; lapset lattialla muovin päällä. Ei aktiviteettejä, elämän ylläpitoa vain. Tuon paikan kehittäminen, lasten kuntouttaminen ja  yksilöllinen hoito ja kohtaaminen olivat projektin sisältö. Tominta tapahtui kristillisellä pohjalla, niin että joka päivän ohjelmaan sisältyi myös hengellistä opetusta. Anneli tuli mukaan tuohon projektiin suomalaisena työntekijänä.

Tässä kohdassa oli kyllä vieraalla vaikeuksia, kun Aragasin kiipeämisen jälkeen etureidet vielä lakkoilivat.

Kun menimme paikalle, musiikkitoiminnassa olevat lapset olivat koolla. He lauloivat ensimmäiseksi, “Taivaan isällä, on paljon lapsia…”. He lauloivat suomekri, armeniaksi ja englannikai, “On Herramme nimi, kuin vahva torni…”, “When Moses was in Egypt land…..let my people go” ja muita ihania hengellisiä lauluja. Lapset olivat vuoronperään sooloina ja kaikki lauloimme, taputimme ja liikuimme yhdessä. Vau. Sanoin itselleni monesti; “Nyt et saa itkeä, nyt et saa itseä”, vaikka itkuni olisi kyllä ollut ilon itkua. Mikä ilo. Mikä innostus. Mikä onnistumisen riemu ja yhteishenki. Ihailin hoitajia, jotka suhtautuivat lapsiin lämpimästi ja vastasivat heidän kontaktinottoihinsa. Joku lapsista halusi esittää runon, joku kiittää minua englanniksi kun tulin.
Tuon Patmos Ararat-projektin tarkoitus on nostaa lapset pasiivisuuden tilasta aktiiviseen elämään ja kuntouttaa heitä yksilöllisesti. Toimintaterapia, musiikkiterapia, puheterapia ja fysioterapia ovat kansallisten ammattilaisten käsissä. Heitä koulutetaan ja käyttöön otetaan uusia menetelmiä. Toinen projektin tavoite on asenteiden muutos yhteikunnassa. Vaikka Armenia on kristillinen valtio, ei kehitysvammaisilla ole ollut arvoa, niinkuin ei monessa muussa maassakaan. Kuitenkin he ovat yhteiskunnan heikoin ihmisten joukko ja Jeesus itse sanoo, että mitä olemme tehneet heikoimmille, sen olemme tehneet hänelle. On sanottu, että yhteiskunnan henkisen tason mittari on se, miten se kohtelee heikoimpiaan; sairaita, vanhuksia ja vammaisia.
Projektin ympäsillä on kuulunut ääniä, miksi sijoittaa rahaa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät tuota mitään. Mutta kuka mittaa sen, mitä näitten lasten kuntoutuminen, kehittyminen, elämänilo, onnellisuus siitä, mitä osaa, voi tuottaa. Tai mitä tuottaa se, että ympärillä elävien ihmisten asenteet pehmenevät vammaisia kohtaan. Anneli kertoi projektin kesäleireistä. Aluksi ympärstän asukkaat suhatautuivat vierastaen kummalisen näköisiin lapsiin. Nyt vuosien kuluessa he tuovat lahjoja leiriläisille ja iloitsevat, kun leiri taas tulee kylään. Kuka mittaa sellaisen tuoton, joka ei ole mitattavissa, kun hyvä lähtee kiertämään....

Kharbertiin on saatu uusia rakennuksia, ja vanhoja on remontoitu. Lapsia on noin 300 ja ko. Projektissa on mukana 110 lasta. Projekti on monella tavalla yhteistyössä muiden osastojen kanssa, jotta hyväksi havaitut toimintamenetelmät voisivat levitä. Piha on kauniista puistoa ja rakennusten takana on puutarha. Lapset (joista osa on jo aikuisen iässä) kokevat paikan kodikseen. He osallistuvat sellaisiin töihin, joihin pystyvät. Vierailusta jäi lämmin ja hyvä mieli. Annelin kanssa syntyi heti lämmin yhteys, samoin muiden tiimin jäsenten kanssa. Huomanna menemme vielää kaupungissa sijaitsevaan Päivä ja kuntoutuskeskukseen. Siellä Anneli työskentelee 4 päivää viikossa.
Muuten päivä kului kaupungissa, ensin National Muceumissa. Taidegalleriat ovat paikkoja, joissa viihdyn. Tapasin taas Aivatsoskin (sorry oikeinkirjoitus) maalauksia luonnossa. Hän on meren ja kuutamon maalaajana mestari. Kävelimme Satenikin ja Jedan kanssa keskustassa ensin iltapäivällä ja sitten vielä vierailun jälkeen. Jerevanin suhteellisen laaja keskusta on kuin minkä tahansa suurkaupungin keskusta. Merkkiliikkeet edustettuna kuin Pariisissa, kauniita puistoja, lukemattomia kahviloita, hyvin restauroituja rakennuksia ja uutta tyyyliin sopivaa kivestä tietenkin tehtyä. Ja kahvilassa voisi hinnan puolesta istua useamminkin. Kahvikuppi alle euron, leivos (sacher, tiramisu, swartwald- kakku yms) 2 euroa.

Eräs rikas armenialainen, ilmeisesti diasporassa elävä, on rakennuttanut valtavan gallerian. Se on portaittain viidessä kerroksessa myös ulkoapäin. Se ulottuu yhdelle Jerevanin kukkuloista, joten näkymä avautuu laajasti kaupungin yli. Ylös ja alas pääsee liukuportaita, mutta myös ulkoportaita. Jotenkin portaita kiivetessä ja kaupunkia kasellessa tulee Pariisin Sacreckor mieleen (mitenhän tuokin kirjoitetaan). Rakennuksen kivi on valkeaa huokoista lajia, siis yksi kymmenistä rakennusten kivilajeista.
Nyt olen jo täydellisesti antautunut armenialaiseen päivärytmiin. Nytkin kello lähenee kahta yöllä. Tästä kerrostalosta oli vesi poisa puolitoista vuorokautta. Se tiedettiin etukäteen, joten vettä varattiin saaveihin. Nyt on onnellinen oli kuuman päivän ja suihkun jälkeen.
Kun olen usein puhunut parvekkeesta, niin tässäpä näkmä parvekkeelta. Olemme aika ison kadun varrella, ikkuna huoneeseeni on koko ajan auki, mutta autojen ääniin tottuu. Nytkin kellon lähetyessä kahta ei ole tietoakaan liikenteen hiljenemisestä.
Muuten, lukeekohan tata blogia kukaan?!!! No, pari on ilmaissut tekstiviestilla. Ehka kirjoitan itselleni etta muistaisin paremmin  viela kotona, mita olen nahnyt, kokenut, ajatellut ja tuntenut.

Wednesday, September 7, 2011

Lisää kiviä ja vuoria ja ihania ihmisiä


Tämän päivän retki päättyi auringon loaskuun Araratin rinteillä. Siinä oli samaa ilmapiiriä kuin Namibian auringonlaskuissa klo 18 illalla.  Ararat on kyllä armenialaisille tärkeä symboli. Heillä on Ararat hotellit ja ravintolat ja viinit ja kaupat ja tuoremehut ja ties mitkä. Eilen Khor Virapissa (kirkko lähellä Araratia) oli kyyhkysen myyjiä. He myvät lintuja dollarilla ja ihmiset päästävät ne lentoon ja tietysti toivovat jotain hyvää. Kyyhkynenhän oli Nooan arkin toivon lintu. Nämäkin kyyhkyset ovat niin viisaita, että ne palaavat asiakkaiden lähdettyä myyjälle takaisin. Aika kiva liikeidea.
Minä alan päästa armenialaiseen elämän rytmiin. Viime yönä kävin nukkumaan kahden maissa ja tänä aamuna heräsin kmmeneltä ja nytkin on klo kohta puoli yö ja aloittelen blogin kirjoitusta. Nyt olen huomannut, että aamiainen on täällä tuntematon käsite. Kun väki nukkuu pitkään, ensimmäinen ruokailu on melkein lounaan aikaan. Tänä aamuna Ani oli laittanut pari salaattia vihanneksista ja papumunakasta ja hapankaalia ja etikkasäilykkeitä ja tietysti leipää. Täällä “kotona” syömme aamulla eilisen ruokia, kun armenialaiset tekevät tunnetusti paljon ja maistuvaa ruokaa. Sitten lähdemmekin päivän seikkailuihin.
Tänä aamuna tuli muuten lapsuus mieleen, kun aamiaisella oli oikeaa limonaadia. Hyvää. Anin ja Rubenin talo oli iso, tällä hetkellä käytössä oli 5 isoa huonetta ja keittiö ja remontoitavana vielä monta huonetta. Puutarha oli iso ja myös kasvimaa. Siellä tomatit kypsyivät pitkin maata ja kurkut ja keäkurpitsat, luumut, kirsikat ja ties mitkä. Anin äiti tuli käymään ja kyselin, miten hän käyttää hedelmät. Hilloaj a ja kuivatusta. Hän näytti mm. millaisia ovat kuivatut vaaleat kirsikat; kuin vaaleita rusinoita. Luumuja hän kuivaa myös ja kaikki kuivatus tapahtuu auringossa.
Ani ja Ruben lähtivät alkumatkaan mukaamme. Kävimme Armenian Stonehencejä katsomassa. Ne ovat ilmeisesti olleet astronomian palveluksessa. Kiviin hakatuista pyöreistä aukoista tutkittiin tähtiä ja niiden asentoja ja niistä sitten taas pääteltiin jotain muuta.
Aukoista voi tutkia myös muuta kuten Amaliaa ja minua

Muuten Aragasin vuorelle menevän maantien päässä oli maailman korkeimmalla oleva tieteellinen astronominen tutkimusasema, johon tulee tiedemiehiä ympäri maailmaa. Siellä keskellä ei mitään oli myös heille hotelli.
Tässä putous padottuna

Ja tässä kaikessa leveydessään ja korkeudessaan
Tässä Ani ja Ruben. Kapteeni Ruben näytti olevan tosi tehokas; hän hoiti työasioita samalla kun seurusteli vaimon kanssa ja opasti meitä vieraita ja varmaan vartioi Aserbaitsanin rajaa.


Saimme ihailla myös korkeaa ja leveää vesiputousta, joka avattiin meitä varten. Ruben on kapteeni armeijassa ja kai hänen vaikutusvaltansa riittää antamaan käskyn patojen avaamisesta. Imatran koski on toki kuohuvampi ja pitempi, mutta se ei ole luonnontilassa. Voisin verrata tätä Pisuskönkääseen tai Mallan luonnonpuistossa olevaan putoukseen, jos niihin lisättäisiin leveyttä 25 m. Victorian putous on tietysti vielä omaa luokkaansa.
Ystävykset luostarin pihalla

Täältä löytää yksityiskohtia niin paljon kuin jaksaa kuvata

Ajelimme vielä Tatevin luostariin. Sinne vei todellinen serpentiinitie alas ja ylös. Luostariin on olemassa hissi viereiseltä vuorelta, mutta nyt se oli korjattavana. Nyt olimme taas uudenlaisella vuoristoalueella. Jos Jerevanin ympäristössä vuoret ovat kulottuneita, ruskeita ja tietyllä tavalla loivia, kuten Siinain erämaassa kuvittelisin, niin Tatevin ympäristön vuoret ovat jyrkkiä kallioita ja niitten rinteillä on kuitenkin metsää. Tai puskien ja puiden välimuotoja. Sitten kolmas laji on ruskeaa tai ruosteen väristä pelkkää kiveä. Se voi olla muotoutunut mitä erilaisempaan muotoon.

Nyt alan ymmärtää, miksi armenialaiset eivät kiipeile vuorille tai vaella siellä. Heillä on vuoria kaikkialla. He pääsevät monille vuorille autolla ja näkevät huikeita näköaloja. Minulla ainakin yksi vaeltamisen idea on saada vastaus kysymykseen; Mitä tuon tunturin, mutkan, mäen, vuoren takana on? Se antaa uteliaisuutta ja innostusta kävellä ja kiivetä. Silti voisin kyllä täälläkin vaeltaa, en niinkään kiivetä vuorille, mutta kävellä ja kävellä. Kyllä täällä nähtävää riittää.
Etureidet ovat tänään kipeät maanantain kiipeämisestä ja ilmeisesti erityisesti Aragatsilta alastulemisesta. En ole vielä löytänyt minulle sopivia venytyksiä tuohon vaivaan, kun se tulee aina päivä jyrkkien alastulojen jälkeen. Satenik ei tunne mitään vaivaa jaloissaan, vaikka hän ei ole mitenkään harjoittanut liikuntaa.
Tänään pääsin vesimelonin kimppuun. Totta on, että se on täällä makeampaa kuin Suomessa. Kerroinkohan jo, että kun Maru osti ensimmäisen kerran Suomessa melonia, hän vei sen takaisin ja sanoi, ettei tämä maistu melonilta. Ja Anin ja Rubenin puutarhan keltaiset luumut; voiko mehukkaampia löytää mistään.

Armenialainen hunaja on maailman kuulua hunajaa. Ja uskon kyllä että se on puhdasta, kun pesiä tapaa lhäällä vuoristossa ja laaksoissa yms, missä ei ole myrkkyjä eikä liikennettä.

Ja sarjassa ihania ihmisiä; kun pysähdyimme hedelmiä ja säilykkeitä myyvien kojujen ääreen ja Hamlet teki ostoksia, menin hänen luokseen niin vanha myyjä nainen otti viininrypälekimpun ja antoi minulle. Siis antoi ilmaiseksi. Käytin kyllä kaikki osaamani "kiitos" sanat. Armeniaksi tuo sana on liian vaikea, mutta venäjää täällä ymmärretään. Olkoon tuo nainen siunattu ja tulkoon hyvä takaisin.
Huomenna tapaan suomalaisen Anneli Turjan. Kuulin Radio Deistä Patmoslähetyksen ohjelman Jerevanin lastenkodista ja Annelin haastattelun. Sitten joku päivä myöhemmin haastateltiin Helena Turjaa, joka oli vapaehtoistössä vuorotteluvapaalla ollessaan siellä. Helena on pastori Seinäjoella ja oitis otin häneen yhteyden ja sain yhteyden myös lomalla olevaan Anneliin. Teimme treffit ja menen tutustumaan heidän laitoksiinsa. Siis taas erilainen päivä.

Tuesday, September 6, 2011

Maaseudun rauhaan, vuorien keskelle

Tänään olemme ajelleet samanlaisia serpentiiniteitä kuin Norjassa tai Sveitsissä. Kun täällä tehtiin asfalttiteitä vuorille, pantiin aasit kävelemään ensin vuorlle. Ne löytävät paraan reitin. Toinen syy aasien käyttöönon se, että aasit kiertävät miinat, joita on vielä monilla vuorilla.


Miten taas kuvaisin tämän päivän?Jos Armenian maisemaa pitäisi kuvata kahdella sanalla, ne olisivat vuoret ja kivi. Rakennukset tehdään usein sahatusta kivestä ja kiviä on uskomattoman monen värisiä. Samassa rakennuksessakin käytetään useaa väriä. Tänään on ajettu yli 270 km Jerevanista kaakkoon. Nuorisojoukkomme Anna on vaihtunut Amalia-äitiin. Amalia on mitä sydämellisin ihminen. Ilman yhteistä kieltäkin voi olla ystäviä. Isoäiti Satikin kanssa käytän 20 venäjän sanaa, jotka osaan. Niilläkin pääse jo pitkälle.

Mutta nyt matkaan. Ensimmäinen kohde oli Khop Viropin kirkko, turha sanoa, että vanha kirkko kun kaikki kirkot ovat vanhoja ja kaikkien kirkkojen arkkitehtuuri on sama. Eipä tarvitse kenenkään arkkitehdin rakentaa kirkosta monumenttia itselleen. Kirkkorakennus noudattaa samaa ajatusta kuin liturgia;kerran hyväksi havaittu saa elää ja palvella.

Laskeuduimme kirkon alla olevaan tilaan, joka oli ollut Grigorin vankilana 13 vuotta 200-luvun lopulla. Hän levitti kristinuskoa innokkaasti ja hallitsija Trdat pani hänet vankilaan. Armeniassa oli jonkun verran kristittyjä,koska apostoli Taddeus ja Bartolomeus olivat olleet siellä. Grigor olisi kuollut vankilaansa, mutta eräs nainen pudotti ruokaa pienestä ikkunasta.

Kolmentoista vuoden jälkeen Trdat sairastui ja hänen kasvonsa olivat kuin sian kasvot.Hänen siskonsa näki unen, että Grigori on otettava vankilasta ja hän voi auttaa. Niin tapahtui. Grigori rukoili ja  Trdat parani. Paikalle rakennettiin kirkko. Tämän jälkeen hän julisti Armenia kristilliseksi valtioksi. Tämä oli tausta, että Armenia on maailman ensimmäinen kristillinen valtio.


Noravankin kirkolla tapasin ruotsalaisen turistiryhmän. He olivat eläkkeellä olevia tai lähellä eläkeikää olevaa yliopistoväkeä, historioitsijoita yms. He kirjoittivat ahkerasti muistiinpanoja. Moni tuli kertomaan, että on käynyt Suomessa, joku toukokuussa Ruotsin historian konferenssissa Vaasassa, joku viime  viikolla pohjoismaiden yhtisessä tapahtumassa myös Vaasassa, joku kertoi luennoineensa usein Turussa. Olipa mukava tapaaminen ja hauskalta tuntui käyttää toista kotimaista tämän kielten sekoituksen keskellä.

Jermukon vanha, kuuluista kylpylä – sanatorio oli illan matkankohde. Terveellinen mineraalivesi on houkutellut paikalle kylpylän. Paikalla on myös kuumia lähteitä- Yhdestä seinästä tuli 30 C, 35C....53C mineraalivettä ja sitä sai juoda. Asiaan kuului pieninokkainen kannu, josta mineraalivettä juotiin. Kannun sain matkamuistoksi. Sanatorion puisto oli kuin suomalainen metsä, harvinainen Armniassa, mutta meikäläiselle tuttu.Neuvostoliiton aikainen sanatorio on aikansa elänyt ja poissa käytöstä, mutta uusia on rakennettu tilalle ja uusia rakennetaan. Alueella on myös lukemattomia hotelleja. Talvella läheisellä vuorella on laskettelukeskus. Ympäristössä on paljon ihailtavaa, mm isot vesiputoukset. Välistä ne juoksevat vapaana, mutta usein ne on padottu sähkön tekemistä varten.

Tai miten kuvaisin solaa, jota ajoimme useita kilometrejä. Molemmilla puolilla jyrkkäreunaiset vuoret.  Jumala on luomistyön aikana nähnyt, että tälle köyhälle maalle on ylivoimaista rakentaa teitä vuorin yli, niinpä hän on jättänyt muutamiin paikkoihin juuri tien verran solaa vuorien väliin.
David (Satenikin veli) tuntee uskomattoman paljon historiaa ja itä-maiden kulttuuria. Hän kertoi, että aikanaan tataarit tulivat Mongoliasta valloittamaan Armeniaa. He eivät pystyneet elämään maassa, kun maa on kauttaaltaan vuoria. He ovat tottuneet erämaahan (dessert). Siksipä armenialaisten maa on kutistettu vuorien alueelle. Georgiassa on viljelykelpoista maata, Turkissa ja Aserbaitsenissa myös. Armenia sai tyytyä vuoriin.
Askel on viela kevyt vaikka seikkailua on kulunut jo kolme vuorokautta

Lupaan Araratista paremman kuvan kun avaamme Satenikin kuvat

Tosin tänään näimme Armenian ainoan tasaisen alueen. Se on Araratin laakso. Se on viljelty hyvin tarkkaan. Tienvarret olivat täynnä hedelmien ja vihannesten kauppaajia. Tomatti, ihanan isot ja maukkaat; 20 cent/kg, meloni 20 cent/kg ja siihen malliin. Ararat-vuori on kyllä vaikuttava; kuin morsian valkoinen huntu päässä Armenian puolelta katsottuna. Näin armenialaiset näkevät. Kiipämiseen vuorelle  pitää olla Turkin lupa. He eivät päästä Armenian puoliselle rinteelle eikä jäätikölle, jonka alla Nooan arkki oleteaan olevan Ainoastaan tutkijat saavat mennä sinne. Nyt onkin vahvaa tietoa siitä, että jään sisältä olisi kaivautumassa arkin osia esiin. Se on Turkkilaisille hankala kysymys. 

Keskella putousta

“Milloin sinä olet nukkunut viime yönä” kysyin Amalialta. Yöllä hän pesi pyykin, että meillä oli puhdasta ja tänään ja aamulla hän oli paistanut meille hyvät eväät. Lavash on monikäyttöinen leipä, siis ohuesta ohuin leipä. Sen sisään oli kääritty justoa ja kinkkua ja vihanneksia ja  paistettu. Kanapihvien sisään oli piilotettu juustoa ja sieniä ja keitetty rasvassa. Voi miten hyvää. Ja hedelmiä ja vihanneksia ja Armenian ihanaa mineraalivettä.Voiko parempaa piknikiä olla.

Tänään yövymme Sisianin kaupungissa (3000 asukasta) nuorten entisen työtoverin Anin luona. Hän asuu miehensä kanssa isovanhempien talossa, kauniissa ja remontoidussa. Mies työskentlee armeijassa ja Ani käy kaksi peräkkäistä yövuoroa Jerevanissa. Hän kulkee kuulemma työmatkan taksilla neljän muun kanssa ja hinnaksi tulee edestaksian 12 euroa.

Tänään keskustelimme paljon hinnoista ja palkoista. Hintataso täällä on keksimäärin puolet halvempi kuin Suomessa paitsi sesonkiaikaan hedelmät ja vihannekset. Palkkataso on jopa yli kymmenen kertaa pienempi kuin meillä. Vararehtori yläasteella ja lukiossa saa 200 euroa, lääkäri 400 euroa,  4 h päivässä tekevä lääkäri 80 euroa. Joten voimme ymmärtää,miksi nuoriso haluaa ulkomaille. Tosin diasporassa elävät avustavat omiaan Armeniassa ja käyvät täällä. Heillävoi olla asunto täällä odottamassa heitä. Jokaisen armenialaisen kansallinen identiteetti on vahva.